Hei vaan hei. Tämä tuli luettua jo taannoisella Turkin-lomalla, mutta olen pitänyt blogista vähän paussia tässä. Tai no, pari viikkoa vain, mut loma se on lyhytkin loma.
Tämä on loistava kirja, ja luin sen nyt kolmatta kertaa. En ole kuitenkaan aiemmilla lukukerroilla iästä ja blogittomuudesta johtuen kirjannut ajatuksiani ylös, joten kirjasta kirjoittaminen on mielekästä.
Taas näitä metatekstejä joita välillä ASJ:n introissa tapaa. Taas näitä metatekstien kommentointeja joita välillä ASJ:n introissa tapaa.
Käsittelin jo ekaa osaa arvioidessani Tolkienin mahdollisia viittauksia I Maailmansodan tapahtumiin. En oikeastaan tätä toista osaa lukiessani edes miettinyt merkityksiä tai paralleeleja reaalimaailmaan. Uppouduin vain mestarilliseen tarinaan ja sen hienouksiin.
Muistelen, että ensimmäisiä kertoja tätä trilogiaa kahlatessani tokan osan vaihe, jossa Sam ja Frodo ylittävät Klonkun (Gollum) kanssa suota ja Merri ja Pippin ovat Sarumanin örkkien vankina tuntuivat jotenkin tylsiltä ja ylipitkiltä. Nyt imeydyin niihin mukaan aivan yhtä vahvasti kuin vaikka tarinan upeaan alkuun.
Kakkososalla on selvästi rooli vahvistaa kirjan pohjimmaista opetusta: Hädän hetkellä pienimmät saattavat olla suurimpia sankareita. Tai: Kun isojen huomio on kiinnittynyt muualle, pienet ja sitkeät tekevät koko maailmaa muuttavia urotekoja. Tai: Koolla ei ole väliä.
Edelleen korostui myös se kerronnallinen dokumentaarisuus, jota Tolkien on tarinaansa saanut upotettua. Ehkä se johtuu historian läsnäolosta. Kirja vilisee viittauksia menneisiin tapahtumiin, mutta niitä ei välttämättä käydä selittäen läpi, vaan ne ovat osa TARINAN KUDOSTA, jollain tavalla ällöttävän kulunutta ilmaisua käyttääkseni. Tästä johtuu, että Tolkien tuntuu kirjoittavan historiaa lihaksi tekevää tarinaa, eli niinsanottua historiallista romaania, kuin fantasiaa.
Puheenparsi on tietysti myös ainutlaatuisen hienoa. Hobitit rakastavat kaunopuheisuutta, mikä on saanut Tolkienin myös harvinaisen humoristiseksi: Kun Aragorn, Legolas ja Gimli saapuvat Isengardiin eli Rautapihaan, ja Merri ja Pippin istuvat herkkupiknikillä keskellä tulvan alle jäänyttä maisemaa, he heittävät ilmoille parhaat kohteliaisuutensa, aivan kuten Treebeard on heidän käskenyt tehdä. Kohtauksen hauskuutta on vaikea selittää, mutta se taisi olla mukana myös elokuvassa.
Miten minä nyt voisin tätä vielä kehua? Vaikka tarinan elementtejä vain siirrellään tarvittaviin paikkoihin ennen suuria loppuratkaisuja, The Two Towers on täynnä kaikinpuolista hienoutta. Toistaalta tätä on erikseen melko turha suositella, kun tähän ensimmäisen osan jälkeen luonnollisesti tarttuu. Tosin jos saan tällä tekstillä edes yhden ihmisen aloittamaan LoTR-urakan, on tämä kaikki sen arvoista.
Jos haluat ostaa kirjan paperiversiona, suosittelen että tilaat sen kautta Suomalainen.comista, niin minä saan pienen komission, vaikka kirja on muuten samanhintainen. Kaikki kolme osaa yhtenä niteenä 39,95 tai vain kakkososa englanniksi 12,95.
