Archive for huhtikuuta 2015

Auta Nepalin maanjäristyksen uhreja



Aina välillä blogia voi käyttää muuhunkin kuin egoistiseen monologiin tai liian pitkiin levyarvioihin. Kuten olette uutisista kuulleet, Nepalia kohtasi todella paha maanjäristys. Sen takia koko muun maailman on nyt syytä lähettää paikalle apua.

Suomen Blogimedia haastoi bloggaajansa Punaisen Ristin keräykseen mukaan, ja niin päätin kantaa minäkin korteni kekoon.

Alla oleva teksti on suoraan Punaisen Ristin sivuilta:

Avun tarve Nepalissa on suuri

Nepalin maanjäristys on pahin alueella yli 80 vuoteen. Kuolonuhreja on jo yli kolme tuhatta ja uhriluvun pelätään kasvavan pahimmillaan moninkertaiseksi. Loukkaantuneita on yli puolet enemmän ja tilanne on kaoottinen. Nepalissa tarvitaan kipeästi auttajia, lääkintämateriaalia, ruokaa ja avustustarvikkeita.
Haluatko auttaa Nepalin maanjäristyksen uhreja? Osallistu nyt lahjoittamalla rahaa Punaisen Ristin katastrofirahastoon tai/ja levittämällä sanaa keräyksistä.

Auta lahjoittamalla

Tee lahjoituksesi Punaisen Ristin katastrofirahastoon verkkopankkimaksulla tai luottokortillahttp://www.lahjoituslipas.fi/punainenristi/bloggaajiennepalkerays/lahjoita/
Voit lahjoittaa myös soittamalla tai tekstiviestillä:
Soita 0600-122 20 (20,28 € + ppm)
Lähetä tekstiviesti SPR numeroon 16499 (15 €)
Auta levittämällä sanaa katastrofikeräyksistä
Voit auttaa levittämällä sanaa Punaisen Ristin keräyksestä. Kerro seuraajillesi keräyksestä esimerkiksi blogissasi, sivustollasi, uutiskirjeessäsi, sähköpostisi allekirjoituksessa, Facebook-profiilissasi jne. Valmiin keräyskampanjamateriaalin voit hakea osoitteesta http://www.kampanjasivu.fi/nepal-kerays/

Itse lahjoitin 20 euroa kuten alla olevasta kuitista näkyy. Tavoitteena on kerätä 5000 euroa blogien kautta, joten avatkaahan kukkaronnyörejä. Saa toki ihan vapaasti käyttää mitä tahansa muutakin avustuväylää, en halua ketään pakottaa tähän Punaisen Ristin malliin.


Posted in , | Leave a comment

Kurkistus musiikkipäällikön asiakasrajapintaan

Kuten osa lukijoista ehkä tietääkin, toimin ennen nykyistä Spotify-pestiä kahden radiokanavan musiikkipäällikkönä: Ensin Radio Cityn, sitten Voicen.

Tässä ammatissani totuin siihen, että musiikkipäällikkö ja soittolistat ovat henkisesti tarpeellisia vihollisia ihmisille, joiden elämässä on muuten kaikki hyvin. "Lempibiisi ei sattunut tulemaan juuri toivomallani hetkellä - pistänpä palautetta ihmiselle joka on tästä vastuussa".

En kuitenkaan valita, minusta se on tuon unelma-ammatin tärkeä osa. On mukava toimia ihmisten pahan olon venttiilinä - nyrkkeilysäkkinä jota voi kenenkään vahingoittumatta hakata.

Sain melko paljon palautetta, jonka ansiosta ymmärsin, että 99% suomalaisista ei ymmärrä soittolistojen tarpeellisuudesta yhtään mitään. Olen kirjoittanut aiheesta tämän varsin seikkaperäisen tekstin (ja lisähöysteenä Antti Granlundin soittolista-avaus, johon linkkaan tuolla omassa kirjoituksessani), joten ei siitä sen enempää.

Tämä oli siis tilanne kahdella melko tarkasti rajatulla kanavalla: Radio City soittaa rokkia, Voice soittaa uutta hittimusiikkia sekä (tutkitusti) tykätyimpiä hittejä viimeisen noin 15 vuoden ajalta. Suht helppo rajaus.

MUTTA mitä tapahtuu kun puhutaan Radio Suomesta, suomalaisten radioiden tyrannosaurus rexistä ja ikivankasti eteenpäin puksuttavasta mammutista? Kanavasta, joka tavoittaa edelleen muistaakseni yli 1,8 miljoonaa suomalaista joka viikko?

Siellä on perinteisesti soitettu vähän kaikkea ihan saamarin sekaisin. Painopiste on kuitenkin ollut niinsanotussa "nostalgiassa", joka tarkoittaa lähinnä vanhaa suomalaista iskelmää.

Ylellä on kuitenkin viisaasti tajuttu jo kauan sitten, että pelkästään vanhaa iskelmää soittamalla kanava kuolee lopulta kuulijoidensa mukana. Edes Jake Nymanin Beatles-muistelot eivät pelasta. On otettava myös "nuorempaa" musiikkia mukaan - eikä tässä nyt tarkoiteta Martin Garrixin Animalsia, vaan vaikkapa Puppa J:n Lasitimanttei tai Years & Yearsin Kingiä (todella outo valinta soitetuimpien joukkoon, muuten).

Valitettavasti musiikkipäälliköiden kannalta Radio Suomen suurin kuulijakunta on edelleen sitä porukkaa, joka on kotoisin yhtenäiskulttuurista. Meillä on nämä suosikit nämä Iltatuulen soitot, ja näitä me halutaan kuulla kunnes kuolema korjaa - mieluiten siistissä hoitokodissa rauhallisesti.

Mitä siis tapahtuu, kun hienostuneesti musiikkia valikoiva musiikkitoimittajisto vähentää suomalaisen iskelmän osuutta? Mitä tapahtuu, kun yritetään miellyttää yhtäaikaa yli puoltatoista miljoonaa ihmistä?

Tehdään tietysti musiikkitutkimus, koska vain niin saadaan kattavasti tietoa siitä, mitä kannattaa soittaa.

MUTTA, koska radio on henkilökohtainen väline, ihmisille on annettava myös mahdollisuus antaa palautetta.

Väki, joka pitää Radio Suomea auki 9 tuntia päivässä nikottelee kun BBC:n Sound of 2015 -listan voittaja pärähtää soimaan. Studioon istutetaan ENKELIN KÄRSIVÄLLISYYDELLÄ VARUSTETTU musiikkipäällikkö Jorma Hietamäki (eli "karvapää" kuten yksi soittaja häntä kutsuu).

Vaikka päätökset on tehty tutkimusten perusteella eikä niitä herkästi muuteta, annetaan ihmisille mahdollisuus kertoa mitä heillä on sydämellään.

LOPPUTULOS ON PUHDASTA RADIOKULTAA, JONKA TOIVON JOKAISEN KUUNTELEVAN.

Skaala on mieletön. Heti ensimmäinen soittaja on sitä mieltä, että RÄPPI JA ROKKI EI OIKEASTAAN OLE EDES MUSIIKKIA, ja tästä homma vain kuumenee.

Kvalitatiivisellä tutkimuksella voidaan oivasti täydentää kvantitatiivista tutkimusta, mutta radion musiikin ollessa kyseessä en lähtisi tälle tielle.

Ohjelman voi kuunnella täältä, kuunnelkaa ja ihastelkaa. Jorma Hietamäki on niin huolellisen hyväntuulinen vastauksissaan, että kuulee hänen vastaanottaneen tällaisia puheluita jo satoja ennen tätä lähetystä. Hieno mies, selvästi. Vaikka sitä Years & Yearsia en kyllä soittaisi.

EDIT: Tämä antaa myös mielenkiintoisen tulokulman omaan työhöni: Miten saisin vanhan yhtenäiskulttuurin edustajat Spotifyn käyttäjiksi? Iskelmää tulisi hyvin kuratoiduilta listoilta niin paljon kuin sielu sietää, uutiset voisi kuunnella vaikka Yle Puheelta. Toivottavasti joskus onnistun palvelemaan heitäkin. Oma 68-vuotias isäni ei kuuntele radiota, vaan Spotifystä hänelle tekemiäni listoja ja omia bongauksiaan.


Posted in | 1 Comment

Levyarvio: Pariisin Kevät - Musta laatikko

"Äläkä naura heti perään kun kiroat, saatana kuulee vielä ja astuu askeleen lähemmäs sinua".

PiiKhei is back baby! Eli Pariisin Kevät siis. Tuntuu jotenkin uskomattomalta että tämä on jo bändin viides levy. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut vasta hetki kun Major Labelin lahjakas laulajajätkä ryhtyi tekemään naivistista sivuprojektia. "Oletko ollut Pariisissa keväällä? -En, pitäis varmaan mennä".

Luin tähän pohjustukseksi kahdesta edellisestä levystä kirjoittamani arviot, koska halusin palauttaa mieleeni mitä ajattelin niistä ilmestymisensä aikaan.

Kaikki on satua ilmestyi vajaat kolme vuotta sitten. Ensimmäinen bändilevy PK:lta. Rubik-vaikutus kuuluu (siis johtuen ko. bändin jäsenten mukanaolosta). Kesäyöstä tuli iso hitti ja toi bändin lähemmäs KANSAA. Olen ilmestymisensä aikaan palvonut tätä levyä, koska se osoitti aikanaan mihin Pariisin kevät pystyy. Nyttemmin en ole hirveästi kuunnellut, koska Jossain on tie ulos osoittautui paremmaksi, vaikken sitä silloin tajunnutkaan. Toisaalta tässäkin on upeita biisejä, kuten On aika juosta.

Jossain on tie ulos ilmestyi pari kuukautta vajaa 2 vuotta sitten. Ei jättimäisiä singlejä, aika mystistä meininkiä sanoituspuolella, animistisia kurkistuksia indiehtävän suomirokin peilisalissa. Entistä kauemmas alkuajoista, vaikka koneita vielä olikin. Myöhemmin tarkasteltuna kiistatonta laatutyötä, vaikkei jäänytkään omille soittolistoille pyörimään - paitsi että aina kun kuuntelen, niin pidän kuulemastani.

No sitten nykypäivään. Tämä levy pääsi ilmestymään jotenkin kuin varkain. Olin toki saanut siitä ennakkokuuntelulinkin, ja pyöräyttäynyt pariin kertaan, mutta odotin Sannin levyä enemmän joten keskityin siihen.

Nyt kun takana on kenties 12 läpikuuntelua, täytyy taas sanoa, että tämä on bändin paras levy. Se ei ole biiseiltään kaksijakoinen, koska mukana ei ole elektronisia kokeiluja, vaan koko paletti on koostettu bändisoiton peruspalasista.

Oikeastaan tämä on suomirockia. Mutta ei Elonkerjuun tai Don Huonojen suomirockia, vaan jotain 1980-lukulaista. Ekan kerran kun kuulin Haamupuhelun, mieleeni tuli Eppu Normaali ja Tom Petty. Lopulta tämä on varmaan enemmän jotain Noitalinna Huraa!:ta tai Kasevaa, mutta tunnen valitettavan huonosti noita tekijöitä. Saattaa olla, että bändi itse on ajatellut mitä tahansa kitaroilla, rummuilla ja bassolla operoivaa bändiä pop-musiikin historiasta - Jenkeistä, Ruotsista, mistä tahansa, mutta itse en pääse tuosta suomirock-ajatuksesta eroon.

En täten tiedä onko bändi halunnut tehdä suomirock-levyn, vai onko se vain löytänyt ilmaisulleen kodikkaimman paikan hailakan romanttisesta peruspoljennosta, jota ei enää millään voi vääntää "indieksi" - tai sitten tämä on yhtä paljon indietä kuin Happoradion Puolimieli (jossa aavistuksen Mew-vaikutteita minusta).

Bändi on tässä asetelmassa kotonaan. Se on oikein mukavan kuuloista.

Oikeastaan aluksi minä ajattelin että tämä albumi on vähän hailakka - ehkä jopa tylsä. Vähän kuin kansikuvansa. Siellä se Tuunela on, mutta joku vesiharso on tullut tuohon tielle.



Sitten tajusin, että ollaan luultavasti Pariisin Kevään ytimessä. Viime levyn mystinen tunnelma on edelleen läsnä, mutta vähemmän uhkaavana. Melodiat ovat jotenkin ikuisen tuntuisia - ja sellaisia, ettei niihin pääse käsiksi aivan ensikuuntelulla.

Bändi on luultavasti hyväksynyt, ettei uutta Kesäyötä synnytetä puristamalla. Tulee jos on tullakseen, tässä on kyse enemmästä. Ehkä he ovat lopulta liian omaperäisiä ollakseen lähestyttäviä kaikille, ja hyvä niin.

Luulen myös,  etten tästäkään muista tulevaisuudessa aivan kaikkia erillisiä biisejä, enkä niihin välttämättä vaikkapa vuoden päästä palaa. Mutta Musta laatikko on silti kokonainen. Yritän nyt tässä vältellä sen myöntämistä, että biisimateriaalissa on pari aukkoa, tai pikemminkin ne ovat niin Pariisin Kevään kuuloisia ettei niitä eroteta toisistaan. Vapaus saa odottaa ja Muuli (Muuli näistä parempi versio kuitenkin, loistava kertsi, "tajuttomuuteen asti, mul on täällä liian suuri lasti") voisivat esimerkiksi vaihtaa säkeistöjä keskenään (ei teemallisesti, tosin), eikä kuulija ehkä huomaisia eroa. Muuli voisi syntikkasovituksella löytyä jo debyytiltä. Ennen oli hevosia ei ole tehnyt vielä oikein mitään ja Yölento on sellainen perustason PK-suoritus.

Toisaalta koen jatkuvasti tätä kuunnellessani isoja tunteita. Haamupuhelu oli ja on loistava biisi, kerrankin osuva valinta ensimmäiseksi sinkuksi. Voimakivet on melodialtaan huikea, ja Jättiläinen on lähimpänä doomia mitä näillä kepeillä soundeilla päästään. Toisena kuultava Outoja aikeita on kevytversio siitä, mitä levyn loppupäässä kuullaan.

Varsinainen biffi on kuitenkin levyn lopussa. Viimeisenä. Jokin työntää kohti reunaa on sanoitukseltaan ja melodialtaan ja tunnelmaltaan ja sovitukseltaan täydellinen. Joudun siitä aivan TILOIHIN. Samanlainen fiilis tulee ehkä vähän Haamupuhelussa, Outoja aikeita -biisissä ja Voimakivissä, mutta Jokin työntää kohti reunaa koskettaa tiedostamatonta - ihan kuin Arto Tuunela sörkkisi jotain koko minuutta määrittäviä vauva-ajan muistoja ja kokemuksia jolloin koko tajunta lähtee outoon valssiin. Musiikki, parhaimmillaan, tekee näin.

Tuo biisi alleviivaa sitä, mikä levyssä on myös hienoa: Tuunelan sanoitusmaailma on edellislevyn tapaan tukevasti selkomaailman yläpuolella. Tai ehkä hän on itse kirjoittaessaan ajatellut maailmaa arkisemmin, mutta halunnut piilottaa sen vihjauksiin ja tajunnanvirtaan.

Jos nyt summaan, niin mikään läpiehjä suoritus tämä levy ei minusta ole. Bändiltä puuttuu edelleen se albumi, jossa kaikki olisi kohdallaan, mutta toisaalta se on tehnyt nyt kolme vahvaa levyä putkeen - kukin puutteineen, mutta kussakin enemmän hyvää kuin huonoa.

Ehkä bändin tyyli tehdä musiikkia on sellainen, että osa siitä valuu aina ohi korvien ellei keskity lujaa. Se huomaamaton jälki, joka Mustasta laatikosta jää, on kuitenkin lämmin ja turvallisen tuntuinen. En sanoisi hidasta vajoamista pumpuliin, vaan hyvissä voimissa juostu lenkki sumuisella niityllä auringon noustessa.



Posted in , , | 1 Comment

Levyarvio: Sanni - Lelu

Minä pidän Sannin debyyttilevystä Sotke mut todella paljon. Oikeastaan pidän siitä vielä enemmän kuin mitä tämä levyn ilmestymisen aikaan kirjoitettu arvioni kertoo. Se oli tuotannollisesti raikas ja kunnianhimoinen, ja oli yhdessä Kasmirin debyytin kanssa Hank Solon ja Jonas W. Karlssonin sekä levyjen artistien taidonnäyte.

Suht monimutkainen lause heti tähän alkuun. Muotoilin sitä aivan liian pitkään suhteessa tämän blogin standardeihin, joten jätän sen nyt siihen.

Tahdoin siis vain sanoa sitä, että olen todella odottanut tätä Sannin toista albumia, enkä ole ollut ainut. Minusta on ollut mahtavaa kun viime päivinä somessa on puhuttu niin paljon musiikista. Sara Maria Forsbergin eli Saaran singlen lisäksi tämä Sannin levy on puhuttanut runsaasti.

Debyytillään tähdeksi nousseen ja aidosti vetovoimaisen ja kuvankauniin laulaja-säveltäjän kakkoslevy on jo tavallaan lunastanut osan odotuksistaan, kun 2080-luvulla-biisin massiivinen radiomenestys (ties kuinka monta viikkoa Suomen soitetuin) tekivät selväksi, ettei tästä ainakaan taloudellista floppia ole tulossa.

Eikä tullut taiteellistakaan floppia, mutta kuunneltuani levyä intensiivisesti kaksi viikkoa minun on sanottava, ettei tämä onnistu lunastamaan kieltämättä massiivisia henkilökohtaisia odotuksiani.

Tavallaan levy jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, mutta aavistuksen kesymmin. Tuotanto ei ole mitään katrihelenaa, mutta debyytin yllätysmomenttia ei myöskään enää ole. Joko levy on haluttu tehdä tarkoituksella helpommin lähestyttäväksi, tai sitten tuotannosta ei ole haluttu tehdä yhtä näkyvää kuin ensimmäisellä kerralla - joka tapauksessa nyt se ei tee oikein kumpaakaan.

Se, mihin kuitenkin petyin eniten on biisien taso. Ehkä Sannilla on ollut sävellyksiä tehdessään painetta, mutta tuntuu että hän on jäänyt vangiksi "Sanni-biisiin". Debyytillä Me ei olla enää me ja Jos mä oon oikee loivat tämän loistavan biisityypin, mutta tällä kertaa ei päästä näiden esimerkkien tasolle, vaan juututaan useammassakin biisissä toistamaan samankaltaisia melodiakulkuja tutuin laulupainotuksin.

Tällaisia biisejä ovat esimerkiksi 2080-luvulla:n hämmentävän samanlainen sisarteos Lauantai-iltana, Supernova (joka sävellyksenä on minusta levyn vahvin), Mitä jos ne näkee ja Isin tyttö. Toisaalta levyn räväkämpi ja kokeilevampi puolikaan ei irtoa niin rennosti kuin viimeksi. Pojat-biisiä haluaisin rakastaa, mutta nyt vain pidän siitä, ja Soita mua -biisi tuntuu samalla tavalla sisäänpäinlämpiävältä kuin levy-yhtiön sedille debyytillä tehty Kiitos & anteeksi. (JÄLKIKÄTEISEDIT: Kuulin aluksi Soita mua -biisin sanat väärin, jos olisin kuunnellut vähänkään tarkemmin, olisin huomannut että se hän on seksibiisi. Että joku soittelee Sannia kuin viidakkorumpua. Hyvä pärinä varmasti! Jotenkin tykkään biisistä enemmän nyt kun tajuan sen...)

Siinä tiiviisti levyn huonot puolet. Välillä huomaan imeytyväni johonkin biiseistä (Lelu on hieno avaus ja mainittu Supernova lämmittää joka kerta), mutta sitten levyn loputtua pohjalla on sellainen valtava halu innostua tästä oikein reilusti enemmän, ja siihen ei nyt riitä puntit. Tuntuu kuin se ekan levyn aiheuttanut kipeä ihmissuhde olisi edelleen jonkinlaisena polttoaineena, mutta kipu on jo laimentunut sen verran, että jäljellä on vain pikkuisen kutiava arpi, eikä murhebiiseihin ole siksi riittänyt tarpeeksi sydänverta.



Nyt teen rohkeita ja todennäköisesti paikkansa pitämättömiä oletuksia, mutta olisiko niin, että valtavista odotuksista ja artistissa ILMISELVÄSTI PIILEVÄSTÄ POTENTIAALISTA johtuen mailaa on joutunut puristamaan hiukan liikaa, mistä syystä lopputulos on aavistuksen väkinäinen?

Enkä nyt halua että lähdette tästä blogista miettien, että jaaha, Mäntysaari vihaa Sannin levyä. EN VIHAA. Sanni on heikompana hetkenäänkin niin kiinnostava että kuuntelen häntä varmasti. MUTTA kun minulla on sellainen outo tunne, että Sanni tulee vielä seuraavalla (tai sitä seuraavalla) levyllään päästämään ensin kuulijan vielä lähemmäs kuin nyt, ja sitten posauttamaan palleaan sellaisen iskun että kuulija tipahtaa takapuolelleen eikä siitä hetkeen nouse.

Sannin sanoitustyyli on tunnistettava, mikä on tietysti hyvä, mutta nyt pelaan VANHA MIES -kortin (35v matafakaaaaaaaa--aaahhhs) kun sanon, että osin ne tuntuvat liian kikkailevilta, eikä minun tee mieli lainata niitä.

Mutta Supernovasta tulee tosiaan hitti kanssa. Olen puhunut.

Levystä on #muuten tiputeltu maailman parhaaseen suoratoistopalvelu Spotifyyn biisejä pitkin viikkoa, ja huomenna perjantaina koko levy on kuunneltavissa siellä.

Kommenttiboksiin eriävät mielipiteet. Luin tuoreesta Image-lehdestä ystäväni Laura Frimanin arvion levystä, ja hän ainakin tuntui pitävän tästä todella paljon. Minä en sille levelille pääse. Hyvä miinus.



Posted in , , | 1 Comment

Lukuvinkki: Clive Davis - Soundtrack of My Life

Hyvää vaali-iltaa. Nyt ei puhuta demokratiasta, vaan HIT MEN -osaston ukkeleista. Tai oikeastaan THE hit manista eli Clive Davisista.

Luin muutamankin vinkkauksen perusteella melko lailla innokkaasti kahlaten herra Davisin elämäkerran, sillä yleistiedon ja tämän Hit Men -kirjan perusteella tiesin suurin piirtein minkä kaliiberin legenda on kyseessä.

Clive Davis aloitti 1960-luvulla Columbialla, nousi johtoon, sai valtapelin seurauksena fudut, perusti Aristan (ei omilla rahoillaan), sai valtapelin seurauksena fudut, perusti J Recordsin, josta nostettiin RCA:n johtoon ja lopulta Sonyn "luovaksi johtajaksi" tms.

Samalla kuin vaivihkaa hän neuvotteli itselleen J Recordsin aikoina sopimuksen, jonka avulla hän sai hyvän tuloksen myötä kymmeniä miljoonia dollareita vuodessa. Rahasta Davis ei tosin liiemmälti puhu, paitsi kirjan alkupuolella kun hän kertaa paljonko (eli vähänkö) 1960-luvulla Columbian johtoasemissa sai palkkaa.

Kirjan pääpihvi on tietysti Davisin ura. Hän on koulutukseltaan juristi, ja niitä asioita alun perin lähti levy-yhtiöihin tekemään, mutta Janis Joplinin keikalla Montereyn festivaaleilla Davis sai herätyksen ja lähti ottamaan roolia musiikkimiehenä.

Musiikkimies hänestä myös tuli. Davis otti koko uransa ajan harvinaisen paljon roolia a&r-puolella, ja tässä asemassa auttoi menestykseen mm. Whitney Houstonin, Janis Joplinin, Barry Manilow'n, Alicia Keysin, TLC:n, Kelly Clarksonin ja Leona Lewisin. Hän myös "sainasi" Brucen, Patti Smithin ja Lou Reedin, jos ns. rock-uskottavuutta halutaan.

Cliven teesi - jonka hän toistaa lukuisia kertoja kirjan mittaan - on, että pop-artisteille biisien valinta on kaikki kaikessa. Levyllä PITÄÄ olla pari hittiä, kaikki henkilökohtaiset ja itsesävelletyt hienot kokonaisuudet ovat ihan turhia - JOS niillä ei ole hittejä. Toki hän osaa kunnioittaa muunkinlaisia levyjä, mutta jos puhutaan puhtaasti pop-artisteista, siitä on kyse.

Se saattaa kuulostaa jotenkin ankealta, mutta se on totta. Kelly Clarkson kiukutteli kun Davis järkkäsi hänelle kaksi Max Martin -lekaa (Since U Been Gone ja Behind Those Hazel Eyes) jotka auttoivat levyn yli 10 miljoonan myyntiin. Seuraavalla levyllä Clarkson halusi säveltää itse ja tehdä henkilökohtaisen levyn. Hänen lakimiehensä haluavat silti valtavan ennakon, vaikka materiaalista puuttuvat hitit. Kylmää menoa, Davis tietää ettei levy tule myymään.



Davisin itsensä kirjoittama kirja ei tietenkään analysoi sitä, millainen henkilö hän on muiden silmissä, mutta on helppo uskoa, että hänen saamansa arvostus artistien ja levy-yhtiökollegoiden puolelta on aitoa.

Kirjan mitalla Davis käy tarkasti lävitse työhistoriansa, mutta kertoo kahdesta erostaan vain sivulauseessa. En ollut lukenut miehen yksityiselämästä mitään, ja olikin aika yllätys kun hän muutaman loppusivun aikana avaa ihmissuhdehistoriaansa: Kahden avioliiton jälkeen hän ryhtyi tutkimaan biseksuaalista puoltaan, ja oli yli 10 vuotta suhteessa newyorkilaisen lääkärimiehen kanssa.

Kaikille suurista tarinoista ja musiikkibisneksestä kiinnostuneille tämä on joka tapauksessa ns. pakollinen veto, vaikkei sitä tietenkään ainoana totuutena kannata lukeakaan.

Posted in , , | Leave a comment

Levyarvio: Paperi T - Malarian pelko

Se on täällä! Malarian pelko!

On myönnettävä heti kärkeen, etten ole ollut Paprun fani aina. Ruger Hauerin Se syvenee syksyllä on minusta hyvä levy, mutta se ei kuitenkaan minun kirjoissani nostanut Paperi T:tä siksi hyperäppäriksi joka hänestä on pikku hiljaa tullut.

Sitten tuli Sä jätät jäljen. Aluksi olin sillekin pienesti että "äh", mutta biisi jäi kummittelemaan. Sitten huomasin kuuntelevani sitä melkein päivittäin. Samoin kävi Beefheart, Resnais & Aallon ilmestyessä.

Päästän teidät jännityksestä: Minusta Malarian pelko on paras suomirap-levy vuosiin, ja nousee lajityypin merkkiteosten joukkoon. Se ei ole kuitenkaan täydellinen tai moitteeton, mutta sen hyvät puolet ovat paljon huonoja puolia merkittävämpiä.

Malarian pelko on erolevy, mutta ei kovin herkällä tavalla. Merkittävintä Paperi T:ssä tietenkin on, että hän on antamassa sukupolvelleen ääntä. Tai ehkä tuo on liikaa sanottu, mutta jos olisin kymmenen vuotta nuorempi olisin voinut räpätä samoista asioista kuin Paperi T nyt: Pop-kulttuuriviittauksia viljellen sopivassa suhteessa itseä inhoten ja rakastaen mutta aivan totaalisen suoraan.

Vaikka teksti on läpi levyn rujoa ja henkilökohtaista, Paperi T:n eronnut mies -hahmo on myös hauska ja herkkä. Hänen hahmonsa tuntuu paljon todemmalta kuin suomiräpissä koskaan, tai musiikissa yleensä.

Giniinmenevä ja katkera hahmo tietää omat puutteensa, muttei huku itsesääliin. Toisaalta hän on erolevyteemasta huolimatta realisti: Muutkin naiset jo kiinnostavat, eikä sitoutuminen joka tapauksessa kiinnosta.

Välillä levyä kuunnellessa tulee vanha olo, koska olen kihloissa ja minulla on asuntolaina, auto, tytärpuoli ja koira. Mutta laadukkaan viihteen tapaan Paperi T on onnistunut tekemään hahmon kiinnostavan muutenkin kuin samaistuttavuudellaan.

Levyn alkupuoli on todella kovaa tykitystä neljän ekan biisin ajan. Mainstream-Solo avaa pelin teeman osalta, Surumielisen näköiset naiset selvittää surun aiheuttajaa, Stevie Nicks on lyriikoiltaan levyn nerokkain ("ja muutenki ja puheetki puuteria, haluutsä suudella vai etitsä kuuntelijaa" ja muita kikkoja). Ja KYLLÄ, huomasin että Stevie Nicks -biisi päättyy Rumours-levyltä löytyvään rumpubreikkiin, en nyt vaan muista minkä biisin alusta se on, enkä ehdi kuunnella.



Levyn heikot hetket koetaan keskellä, kun Jumalan peili ja Tapa eivät oikein lähde. RoopeK:n tuotantoon rupeaa kaipaamaan Ceebrolisticsin runollista haahuilua, eikä Paperi T:n väkinäisehkö teemassa pysyminen tuota haluttua lopputulosta. Kalifornia-Keke on tuottanut onnistuneesti suurimman osan levystä, ja keikoilla taustabändinä toimiva Femme en Fourrure Sä jätät jäljen ja Elokuva -biisit.

Loppulevy toimii heikon keskivälin jälkeen upeasti. Sä jätät jäljen on kerta kaikkiaan nerokas, Elokuva ehkä turhankin pop mutta silti kova, ja Beefheart, Resnais & Aalto puristaa hienosti sydämestä.

LÄHES täydellinen suoritus siis. Ehkä miinuspuoleksi on laskettava myös nuo mainostetut popkulttuuriviittaukset, joita on lopulta niin paljon läpi levyä, että ne tuntuvat jopa parodisilta ja aavistuksen vaivalloisilta. On silti hienoa, että rap-levyllä mainitaan Hüsker Dü, joten ehkei pitäisi kehdata valittaa.

Nyt on aika palata pois Paperi T:n todellisuudesta takaisin omaani. Matka tuntuu yllättävänkin pitkältä, vaikka Malarian pelkoa kuunnellessa on välillä jopa nostalginen olo, niin lähellä se tuntuu paikoin olevan jatkettua nuoruutta elänytta vähän yli parikymppistä minua. Kun kaikki tuntui rajulta ja sydän oli hukassa. Nyt on kuitenkin vuosi 2015 ja torstai-ilta, ja seuraavaksi minua odottaa illallinen Sturecompagnietissa, V-nimisessä baarissa. Se on jokseenkin kaukana halvasta viinasta ja karrikoidun kivuliaasta erosta. Mutta veikkaanpa että shampanjaa kilistellä päässä soi silti "me nähtiin viime vuonna Marienbadis, ei toimi iskuna baaris, oon koittanu. Beefheart on kuallu ja tuntuu ku olis voittanu".

Merkkiteos, heikkouksistaan huolimatta. Varmasti vuoden parhaissa levyissä.



Posted in , , , | 2 Comments

Viikon biisit: Katéa - That Ain't Love ja JVG - Tuulisii

Terkkuja taas täältä lentokentältä. Tulin liian aikaisin, joten ehdin kirjoittaa vähän. Poikkeuksellisesti kahdesta yksittäisestä biisistä!

Ei ollut oikeastaan suunnitelmissa kirjoittaa mitään, mutta kuulin juuri äsken ensimmäistä kertaa Katéa-nimisen mimmin ensimmäisen singlen jonka nimi on That Ain't Love.

JÄLKIKÄTEISEDIT: JA TÄMÄ MIMMI ON SIIS SUOMALAINEN! SUOMESTA! SUOMILAISET PEEEEEEEOPLE!

Ihan TÖRKEÄN kova biisi!



Ei hirveän originelli, ja viime vuosien isoääninen ja kohtalokas laulajatar -trendi on hyvin hallussa, MUTTA tärkeimmät asiat toteutuvat: Kova biisi (jonka Katéa on kirjoittanut yhdessä ruotsalaistuottaja Moneybridgen (kova nimi muuten) kanssa ja sydämeen käyvä ääni.

Onko tässä mitään perää? Onko liian "hienoa" musaa suomalaisiin radioihin? Ruotsissa kustannussopimus joten tähtäin ehkä muualla.

Mut minä pidän. Todella paljon.



Toinen kuluneen viikon aikana palvomani biisi on JVG:n uutuus Tuulisii, jossa laulaa Pete Parkkonen. Olen aina ollut (AINASANONUAINAOLLU) JVG:n fani, mut tyypit näyttävät jatkavan vahvaa sinkkuputkeaan jälleen.

Mehevä tilitys kiireisestä RÄP-elämästä,  tyylipuhdas tuotanto ja Pete Parkkosen suomirock-kertsi - ei tällä yhdistelmällä kerta kaikkiaan voi mennä pieleen. Vitun kova single josta epäilen radio- ja Spotikka-listan ykköstä. Sitten jos tämä biisi ei lähdekään niin voitte tulla tänne viisastelemaan, mutta sitten minä voin sanoa että ei kansa ole aiemminkaan tiennyt, biisi on kovinta kovuutta.




Posted in , , , | 1 Comment

Lukuvinkki: Patti Smith - Ihan kakaroita

Sain tämän kirjan oikeastaan siksi, että tein taannoin Kiasman kanssa sisältöyhteistyötä Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelystä. Tämä kirja lähetettiin minulle etukäteen näyttelyn mainosmateriaalin kanssa, nice to know -pohjalta.

Patti Smithin elämäkerta liittyy Robert Mapplethorpeen tietysti siksi, että he olivat ensin rakastavaisia ja avopuolisoja ja sittemmin läheisiä ystäviä (kun Mapplethorpe tajusi kallistui sitten kuitenkin enemmän miehiin päin). Tai oikeastaan tämä ei ole Patti Smithin elämäkerta, vaan Patti Smithin ja Robert Smithin yhteisen taipaleen historia Patti Smithin kertomana, nimestä ja kannesta lähtien.

Patti ja Robert tapasivat toisensa sattumalta hyvin pian sen jälkeen kun ensin mainittu oli muuttanut joen yli New Jerseystä New Yorkiin. Robert sen sijaan oli kotoisin Long Islandilta hyvin uskonnollisesta perheestä, mikä tietysti heijastuu katolisen symboliikan käytössä ja homouden piilottelussa (aluksi).

Patti ja Robert asuivat ensin Brooklynissä, sitten Manhattanilla muun muassa Chelsea Hotellissa. Tämän kirjan tapahtumat päättyvät vuoteen 1979 kun Patti muuttaa Detroitiin asumaan Fred "Sonic" Smithin kanssa ja vetäytyy julkisuudesta. 10 vuotta myöhemmin Robert kuolee maailmankuuluna valokuvaajana AIDSiin.

Oikeastaan hämmentävintä tässä kirjassa on se, miten rajuna ja boheemina pitämäni rokkari-runoilija Patti Smith onkin se käytännön ihminen joka käy "oikeissa" töissä kun Robert keräilee krääsää tilataideteoksiinsa (hän teki veistosmaisia teoksia pitkään ennen kuin ryhtyi valokuvaamaanä).

En tiennyt Patti Smithistä valtavan paljoa ennen tätä - perustiedot ja elämänvaiheet toki - mutta huvittavasti tällaisenkin pariskunnan kohdalla sukupuoliroolit toteutuvat, kun nainen ottaa käytännön asiat ja ansaintapuolen huolehdittavakseen miehen keskittyessä taiteeseen. Siis vaikka mielessäni Patti Smith on se Horses-levyn (jota olen tämän kirjan myötä ryhtynyt tietenkin kuuntelemaan enemmän - pakko saada vinyyli) hurjankaunis ja runollinen rock-jumalatar, oikeassa elämässä hän piti huolta herkästä taiteilijarakkaastaan ja kävi kirjakaupassa töissä. Toki kauan ennen musiikkiuraa, mutta silti.



Mapplethorpe oli siis lopulta näistä kahdesta se herkempi taiteilijasielu joka kaipasi huolenpitäjää ja mesenaattia. Kun Smithin rooli hänen elämässään pieneni hänellä oli useita vanhempia miehiä rahoittaja/rakastajanaan. En tarkoita tätä halveksivasti, sillä eräs tällainen mesenaatti (Moman kuraattori, en nyt jaksa kaivaa sitä nimeä tuolta kirjasta) tutustutti Mapplethorpen Polaroid-kameraan.

Parasta tässä kirjassa on New Yorkin ilmapiiri 1970-luvulla. Olen lukenut muutamia muitakin kirjoja tuon ajan New Yorkin musa/kulttuuripiireistä (Please Kill Me! nyt päällimmäisenä ainakin), enkä tunnu saavan tarpeeksi sen dekadenssin imemisestä espoolaiseen tajuntaani. Niin paljon tapahtumia! Uusia bändejä - kokonaisia genrejä - uutta taidetta, energisiä ihmisiä ja huumeista elämää köyhyysrajalla.

Tärkeää lukemiskokemuksen kannalta on myös se, että Patti Smith on taitava kirjoittaja. Hänen kirjoitustyylinsä on runollinen, muttei ärsyttävyyteen asti. Hyvin vahva mukanaolon tuntu syntyi tekstin rytmistä. Oli luultavasti hyödyllistä, että hän kirjoitti tämän vasta muutama vuosi sitten, kun tapahtumiin oli ehtinyt muodostua hieman etäisyyttä. Vaikkei hän yritä rakentaa jälkikäteisiä spekulointeja asioiden ympärille, kerronnasta huokuu kokemusta ja viisautta. Oliko tuossa mitään järkeä?

Koska sain kirjan lahjaksi, luin poikkeuksellisesti englanninkielisen kirjan käännöksenä. Antti Nylénin käännöksestä ei löydy moitittavaa.

Horses on oivaa taustamusiikkia kirjan lukemiselle. Kannattaa siis ensin käydä katsomassa näyttely, sitten lukea tämä kirja. Tai toisinpäin niin tiedät jo näyttelyyn mennessäsi mikä homma mikä homma.



Posted in , , , | Leave a comment

Levyarvio: Lorentz - Kärlekslåtar

Kun tässä valmistaudumme Paperi-T:n Malarian pelko -levyn julkaisuun (ensi viikon perjantaina, törkeen kova, oon pikkasen ehtinyt jo kuunnella, arvio myöh), ajattelin arvostella/esitellä viime vuoden parhaan ruotsalaisen hiphop-albumin.

Siinä, että minä arvioin Lorentzin debyyttisoolon viime vuoden parhaaksi hiphop-levyksi ruotsissa on mukana huumoria, sillä se on myös ainoa ruotsalainen hiphop-levy viime vuodelta jota olen kuunnellut. Mutta myös Ruotsin musiikkiteollisuus (tai sen silmäätekevät, tai kuka ikinä päättääkään Grammis-voittajista) on tätä mieltä, sillä Kärlekslåtar palkittiin hiphop/soul-kategoriassa.

Olen tässä uuden Spotikka-duunin takia viettänyt jonkin verran aikaa PÄÄKONTTORILLA Tukholmassa. Altistuin tälle levylle, kun kollegat hokivat jatkuvasti fraasia "tänkte leva life". Sanoivat että se on ruotsalaista hiphoppia, älä sinä Jussi siitä. Mutta minäpä siitä, ja googlasin ja rupesin kuuntelemaan. (Tähän väliin tietovisa: En kuunnellut levyä cd:ltä, YouTubesta tai vinyyliltä, vaan: ? ).



Lorentz on aiemmin tehnyt musaa broidinsa Sakariaksen kanssa. Ovat saaneet Grammiksen siitäkin hommasta, mutta tällä debyyttisoolollaan 1991 syntynyt Lorentz rustaa kyllä mukavasti hiphopin pelikirjaa uusiksi.

Alun Papru-vertaus oli siitä osuva, että Lorentzkaan ei ujostele tehdä hoppiansa totutusta poikkeavasti, vaikkei hänen ilmaisussaan olekaan samanlaista (pseudo)älykkökulmaa kuin Paperilla. Lorentz on höystänyt SOPPAA (Voi vittu ja ruokametafora. Backspace on rikki joten en voi pyyhkiä) singersongwriterismilla ja huumorilla. Ei kuitenkaan Markoolio-huumoria, vaan enemmän sellaista jenkkiläistä backpacker-räppijuttua, pilke silmäkulmassa.

Tästä esimerkkinä vaikkapa se, että yhden biisin nimi on vertaisverkosta ladattu tiedosto, O.C.:n eka jakso: The.OC.S01E01.DVD-Rip.Xvid.

Tuotanto ei ole myöskään mitään bulkkia. Wikipedia tai Spotkula ei kerro kuka tuotannosta vastaa, mutta hiphop-biitin ympärille on kasattu varsin näyttävä setti tropical housea ja altsu-elektroa. Oikeastaan aika lähellä Paprua tämäkin, tosin ruotsalaiseen tyyliin tyylikkäämmin, hyvässä ja pahassa.



Kuten niin usein, subject matter on se, mikä erottaa tämän levyn niistä, joissa on pelkästään hyvä idea. Tässä on hyvä idea, mietitty toteutus, mutta myös joku johtava syy ja teema. Ja mikä parempi teema kuin rakkaus! Välillä Lorentz laulaa, suurimmalta osin räppää, ja aihetta käsitellään reippaasti omalla tyylillä, ei Barbra Streisandin laulukirjan kautta.

No hyvä on, en ymmärrä lähellekään kaikkia sanoituksia vaikka olenkin viime aikoina kielikylpenyt, mutta Lorentzin tuskainen nuori kloppi -hahmo toimii. Parhaiten esimerkiksi "tänkte leva life" -hokeman sisältävässä Där dit vinden kommerissa, Allt från mig'ssä (aika suora Drake-pastissi, mutta toimii) tai Robyn Fentyssä.

Olen kuunnellut tätä levyä viime viikkoina paljon. Hämmentävä ja hieno levy, joka on ehkä Ruotsin versio Draken, Kendrick Lamarrin ja muiden nykyajan hopista, mutta myös aidosti uutta luova ja rohkeakin.

Kokeilkaa. Huomatkaa hokevanne "tänkte leva life". Haaveilen sen lanseeraamisesta tämän kesän hokemaksi.




Posted in , , , | 3 Comments

Levyarvio: Sufjan Stevens - Carrie & Lowell

Minulla ja Suffiella on ollut melko kaksijakoinen historia. Toisaalta rakastan hänen monia juttujaan KYBÄLLÄ, toisaalta Age of Adz (eli hänen edellinen levynsä) meni elektronisuudessaan ja kokeilunhalussaan minusta pieleen, vaikka ymmärsinkin mitä Sufjan oli yrittänyt tehdä.

Artistista yleensä tulee mieleen itse asiassa tasan 10 vuoden takainen aika, kun muutin Helsinkiin (Rumbaan työharjoitteluun, rest is history). Asuin ekan kuukauden (?) ystäväni Ollin luona (tätä varten on ystäviä, kiitos Olli vielä), ja hän tutustutti minut Sufjanin Michigan-levyyn, ja sitten kesällä 2005 ilmestyikin Illinois, jota kuuntelimme myös paljon. Tai näin minä sen muistan.

Sitten kesti viisi vuotta ja tuli Age of Adz. En ymmärtänyt sitä.

Sufjan ei siis sittenkään tehnyt jokaisesta osavaltiosta omaa levyä, vai oliko se enemmän vitsi?

No, hyvä ettei tehnyt, sillä Carrie & Lowell on KAIKIN TAVOIN juuri sellainen levy, jota maailma Sufjanilta Illinoisin jälkeen toivoi. Riemukas, runsaasti orkestroitu ja nerokkaasti sävelletty levy kaipasi vähäeleisempää seuraajaa, joka paljastaisi Sufjanin lauluntekijätaidot entistä selvemmin ja päästäisi meidät vielä lähemmäs taiteilijaa.

Levy kertoo mitä ilmeisimmin Sufjanin edesmenneestä Carrie-äidistä, joka ilmeisesti antoi Sufjanin mielenterveysongelmien takia pois kun tämä oli 1-vuotias. Äiti on nyttemmin kuollut syöpään.

Ja tätä suurta elämänsä tragediaa Suffe lähtee availemaan, heti levyn avaussanoista lähtien:

Spirit of my silence I can hear you
But I'm afraid to be near you
And I don't know where to begin

Viisi vuotta Age of Adz -levystä, kymmenen Illinoisista. Tällaisen asian esille nostamista ei parane tehdä hätiköiden. Asia on selvästi painanut miestä läpi vuosien, tehnyt hänestä sen mikä hän on nyt. Should Have Known Better -biisillä jatketaan:

I should have known better
Nothing can be changed
The past is still the past
The bridge to nowhere
I should have wrote a letter
Explaining what I feel, that empty feeling



Musiikin toteutustapa on niin herkkä ja varovainen, että levyä kuunnellessaan jättää välillä hengittämättä. Sufjanin pitkää avautumista ei halua keskeyttää häiriöäänillä.

En välttämättä etsi musiikilta tai elämältä kokemuksia jotka itkettävät - toisin sanoen se ei ole minulle kulttuurinkulutuksen päätavoite - mutta tätä kuunnellessa silmäkulmat kostuvat väkisinkin. Varsinkin to eka biisi Death Is Dignity jota tuossa lainasin. Nimi viittaa ilmeisesti Oregonissa säädettyyn eutanasialakiin.

Levy ei ole kuitenkaan kokonaisuudessana aikuisen miehen äärimmäisen vereslihaista mutta alati varovaista kertomusta elämänsä suuresta tuntemattomasta - äidistään - vaan välillä hänen kertojaminänsä tuntuu palaavan ihan lapseksi asti. Ei tosin tarkkailemaan kirjaimellisesti hänen omaa äitiään, vaan yleisesti tarkkailemaan maailmaa lyhyin viattomin huomioin.

"Some part of me was lost in your sleeve, where you hid your cigarettes".

HUH HUH. Harvoin kuulee levyä, jossa toteutustapa, subject matter ja artistin läsnäolo pelaavat näin täydellisesti yhteen. Kaiken tämän jälkeen sävellysten pienimuotoisuus uhkaa aluksi valua ohi, mutta muutaman kuuntelun jälkeen biisien koukut uppoavat, ja auttavat hahmottamaan tarinan kuljetusta.

Fourth of July. Kuunnelkaa nyt sitäkin biisiä.

The evil it spread like a fever ahead
It was night when you died, my firefly
What could I have said to raise you from the dead?
Oh could I be the sky on the Fourth of July?

On pakko lopettaa tämän arvion kirjoittaminen. On niin käsittämättömät kylmikset tämän albumin tunnelmasta nyt. Kun kirjoitan asiasta sen suuruus oikein korostuu mielessäni. Tuntuu että lupailen tätä liian herkästi, mutta on se kumma jos tämä ei löydy vuoden levyistä.



Posted in , , , | Leave a comment

Also Sprach Jussi muuttuu Kokoomuksen vaaliblogiksi: "Suo, Kuokka ja Jussi"

Täten ilmoitan, että tästä päivästä (1.4.) tuleviin eduskuntavaaleihin asti tämä blogi käsittelee vain Kokoomuksen vaaliteemoja. Tämä siksi, että Eero Lehti lähestyi minua riittävän paksun rahakirjekuoren kanssa (sisältöyhteistyö).

Vierailevana blogistina aloittaa Turkistuottajien liiton toiminnanjohtaja Marja Tiura, joka kirjoittaa "Turkisnurkkaa" kerran viikossa aina vaaleihin asti.

Muita vierailevia palstoja ovat muun muassa RIVISTÖ, jossa Alex Stubbin hammasrivistö kommentoi tuoreita elektrosinglejä sekä lifestylehenkinen Ylisuorittaja, jossa nuoret kokoomusnaiset kertovat opinnoistaan ja opiskelijaelämästä kauppakorkeakoulussa.

Wille Rydmanin kanssa tulen käymään läpi Ayn Randin tuotantoa ja objektivismia yleisemmin. Tästä saattaa olla tulossa myös keskustelutilaisuus Siltaseen tai Döner Harjuun.

Blogin muut aiheet eivät tule kärsimään, sen lupaan, paitsi sen verran, että jokainen kirjoitus tulee käyttää "Koti, uskonto ja isänmää" -seulan läpi. Tämä hankaloittaa hieman esimerkiksi juttusarjaani Burzumin levyistä, mutta ehkä odottelen vaalien jälkeistä aikaa.

Sanni Grahn-Laasosen kanssa keskustelemme luonnonsuojelun ongelmista juttusarjassa "Lihoiks vaan", Jaana Pelkosen kanssa SDP:n kansanedustajien ja kannattajien nukkavierusta pukeutumistyylistä.

Jos muut puolueet ovat kiinnostuneita vastaavanlaisesta yhteistyöstä, yhteystiedot löytyvät tuosta oikealta.


Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...