Arvio: Kari Hotakainen - Henkireikä



Lueskelen edelleen Fabula-sovelluksen tarjontaa, joten poikkeuksellisen paljon suomennettua ja suomalaista kirjallisuutta tullut viime aikoina tankattua.

Kari Hotakainen on minulle tärkeä kirjailija. Klassikko iski aikoinaan rajusti (paras suomalainen romaani minusta), minkä jälkeen luin alkutuotannon hurjapäiset Buster Keatonin, Syntisäkin ja Sydänkohtauksia:n, ja rakastuin tulisesti.

Sitten tuli Juoksuhaudantie ja suursusio. Voi paska, tämä kirjoitus on hyvää vauhtia menossa kohti "eka demo oli paras" -klausuulia, vaikkei se kirjojen kohdalla oikeastaan koskaan pidä edes paikkaansa. Ja sitä paitsi ennen mainittuja Hotakainen oli julkaissut jo runoja ja muistaakseni yhden romaaninkin.

JOKA TAPAUKSESSA pari vuotta sitten luin pitkän tauon jälkeen taas Hotakaista (ei kun taisin minä sen Iisakin kirkonkin lukea mutta sanotaan nyt dramaattisuuden lisäämiseksi noin), Jumalan sanan, joka jätti aavistuksen valjun maun. Mestarillinen sanankäyttö oli tallella, mutta meno oli jotenkin paasilinnaistunut.

Nyt sitten Henkireikä.

Heti alusta lähtien kyyti tuntuu tutulta. Hotakainen on hionut tyylinsä niin tarkaksi, että usein yksikin lause riittäisi tunnistamaan kirjoittajan. Ensimmäistä kertaa Hotakaista lukiessa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tyyli toistaa itseään.

Lyhyitä kertovia lauseita, joista viimeinen sisältää uuden, yllättävän kulman tuovan vertauksen. Esimerkiksi:

Mies ilahtuu vaimonsa saapumisesta ja aloittaa Syyrian tilanteesta, vaikka tekisi mieli puhua tunteista, mutta vaimo on sen kieltänyt. Lähi-itä, lähiomainen.

Eihän tuo esimerkki mitenkään ärsyttävältä näytä, mutta havahduin muutaman kerran kyllästyneeni tyyliin, vaikka se toisaalta tuottaa myös tällaista kultaa:

Ihmisessä on vettä, vedestä löytyy ihmisiä, ihmisessä on eläintä ja eläimessä peilityyni hiljaisuus. 

Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa samanlainen kyllästyminen kuin pari vuotta sitten Mikko Rimmisen Nenäpäivää lukiessa. Minä TIEDÄN, että suomalaisten yksinäisyys ja tunteiden patoaminen on todellinen ja tärkeä ongelma, mutta romaanin aiheena se on kerta kaikkisen epäkiinnostava. Ainakaan näistä Henkireiän hahmoista en olisi halunnut tietää tätäkään vähää.

Haluan siis sanoa, että Kari Hotakainen on edelleen armoitettu ja törkyisen taitava kirjoittaja. Mutta kaipaisin hänen kirjoihinsa sellaista hurja- ja rämäpäisyyttä kuin vaikka Buster Keatonissa tai Syntisäkissä oli. Me olemme nyt tavanneet sen Juoksuhaudantiellä asuvan perheenisän ja tiedämme että hänellä on hätä, ja se on sinällään arvokasta, mutta minä jäin kaipaamaan jotain muuta.

Luvussa tällä hetkellä myös se Marlon Jamesin Brief History of Seven Killings. Ehkä luen vielä jotain Fabulasta kun minulla on jouluaattoon asti lukuoikeutta jäljellä.



This entry was posted in ,,,,. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Hei kommentoija! Arvostaisin suuresti jos et kommentoisi anonyyminä, se jotenkin vähentää kommenttisi arvoa. Minä esiinnyn nimelläni, esiinny sinäkin.
T: Jussi

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...