Archive for lokakuuta 2014

Mieluummin hyvät FB-fanit kuin paljon FB-faneja

Koska olen kaiken muun hyvän lisäksi Voicen ja Radio Cityn (radiokanavia, kannattaa kuunnella) yhteisömanageri, mietin paljon Facebookkia. Tykkäyksiä, kommentteja, jakoja ja RIITSIÄ. Erityisesti ORGANIC RIITSIÄ (reach, siis).

Kuten jo aiemmin tässä blogissa kirjoitin, Facebook-tykkääjien määrä ei ole enää kovinkaan tärkeä asia. Paljon tärkeämpää on se, miten ihmiset reagoivat FB-postauksiisi. Olettaen siis, että haluat Facebook-viestisi leviävän mahdollisimman laajalle.

Nyt rakastamani Machine Headin laulaja Robb Flynn kirjoittaa räiskyvässä blogissaan samasta asiasta - TAVALLAAN.

Ei kiinnitetä nyt huomiota siihen, että Flynn lietsoo sanasotaa Children of Bodomin Alexi "Wild Child" Laihon kanssa bändien peruuntuneesta yhteiskiertueesta USA:ssa. Tutkitaan mielummin, mitä hän kirjoittaa Facebook-faniudesta.

Flynn on nimittäin taivastellut sitä, mitä hän yhtyeensä 1,3 miljoonalla Facebook-fanilla tekee. "What does 1,3 million likes even mean?"

Hän ei ole ajatellut asiaa mitenkään some-konsultin näkökulmasta, vaan omalla erehtymättömällä streetwise-maalaisjärjellään kelaa, että numerot jotka eivät siirry bändille tuloiksi eivät merkitse mitään.



Machine Headin odotettu uutuuslevy Bloodstone & Diamonds ilmestyy pian, ja Flynn on syystäkin huolissaan. Metalliyleisö on perinteisesti raijannut cd:itä kotiin, mutta nyt Flynn pelkää (varmasti syystä), että 16 000 myytyä levyä ekalla viikolla (mihin edellislevy Unto the Locust pääsi) on vain utopiaa.

1,3 miljoonaa ihmistä on painanut "like" Machine Headin sivuilla vaihtelevista syistä. Ehkä he haluavat lukea Flynnin maanisia blogimerkintöjä, ehkä Machine Headin diggailu on heille tärkeätä, tai ehkä he haluavat että heidän profiilissaan näkyy Machine Headin kaltaisia bändejä Music-kohdassa.

Kuka tietää, mutta niin kauan kuin nämä ihmiset eivät halua osallistua Machine Headin tarinaan, heistä ei ole bändille mitään hyötyä.

Tämä pätee Facebookiin muutenkin. On paljon mielekkäämpää, jos FB-sivulla on vähän, mutta aktiivisia faneja kuin että heillä olisi paljon toimettomia faneja. Facebookin algoritmi menee nimittäin jotenkin niin, että mitä suurempi "engagement" sinulla on faniryhmän kokoon nähden, sitä suuremmalle porukalle Facebook postauksiasi näyttää jatkossa.

Jos Machine Headilla on 1,3 miljoonaa likeä, mutta vähän aktiivisuutta, heidän suuresta fanimäärästään on päinvastoin haittaa.

Tämä on seuraava askel kaikessa some-toiminnassa: On tärkeää löytää oma aktiivinen yleisönsä, ei mahdollisimman suurta massaa. Kirjoitus sivuaa myös huomaamattaan some-hyväntekeväisyyttä ja "like-aktivismia". Asioille on helppo painaa "tykkää" tai "jaa", mutta rahallinen tai aikaa vaativa panos onnistuukin vain asiaan intohimoisemmin suhtautuvilta. Tosifaneilta - koski se sitten valaanpyyntiä Japanissa tai metallimusiikkia Bay Areasta.

Palatakseni Machine Headiin, lainaan tähän lopuksi pitkähkön pätkän Flynnin kirjoitusta. Tapa, jolla hän on tajunnut asian ytimen on jollain tavalla niin mahtavan suora. Oma sakki! Diehard-fanit!

You aren’t buying our records out of some misplaced sense of “metal-loyalty”, or some blind patriotism towards Machine Head.  

I wouldn’t want that anyway. I don’t like blind patriotism of any kind. I don’t get it with sports teams and I don’t get it because of pieces of land and the imaginary boundaries that were drawn up long before you existed.

If you truly believe in us, it’s because we’ve earned our way into your heart.
How? Through A LOT of hard fucking work, and a lot of great music, and more importantly, because we give you something that other metal bands don’t.

There lies the connection.

If the connection between us and you is true, then we’re there riding shotgun with you on the road of life. We’re definitely not “your life”, but were there alongside you. We’re honored beyond belief that people have allowed Machine Head to become the soundtrack to their lives.  But really, there’s nothing more than that.

You don’t know us anything because of it. We don’t owe you anything because of it.
We came into each other’s lives when we each needed each other. In time, maybe we stay with each other throughout our lives, or maybe we don’t.


Posted in , , | Leave a comment

500 postauksen kunniaksi: Kaikkien aikojen luetuimmat top 10

Kyllä, tässä blogissa on nyt yli 500 postausta. Tämä on numero 501. Ajattelin sen kunniaksi listata teille kaikkien aikojen 10 luetuinta postausta.

Tai oikeastaan emme voi olla varmoja ovatko nämä luetuimpia, mutta nämä ovat 10 postausta, joihin on tultu eniten suoran linkin kautta. En ole voinut laskea etusivun kautta tulleita lukukertoja tai muita ei-suoraan artikkeliin viittaavia lukemisia. Jonkinlaista osviittaa tämä kuitenkin antaa suosituimmista posteista.



Olen juuri nyt innoissani musablogien tulevaisuudesta. Nalle Österman on (osin Janne Flinkkilän avustuksella) tykittänyt hulluja lukuja omassa blogissaan ja tihentänyt postaustahtiaan, ja arvostamani musiikkitoimittaja Samuli Knuuti vihjaili perustavansa blogin lopetettuaan Rumbaan kirjoittamisen. Sitten on tietysti Rosvot-sakki, joka on laaja ja ahkerasti postaava - ainoa musablogiportaali, Musiikki & Media -gaalassakin ehdokkuudella huomioitu.

Tällä "alalla" muista yrittäjistä ei todellakaan ole haittaa, sillä uskon että mitä enemmän mielenkiintoisia musablogeja syntyy, sitä enemmän muillakin riittää lukijoita.

Mutta asiaan. Tässä ne nyt ovat, kaikkien aikojen luetuimmat juttuni. Aika vaatimattomia määriä vaikkapa Flinkkilän 23 000 lukukerran loistavaan Rumba-tilitykseen, mutta muutamia tuhansia hittejä näilläkin on. Panostan tasaiseen julkaisutahtiin ja pitkään kaareen.

1. Levyarvio: Jenni Vartiainen - Terra
2. Levyarvio: PMMP - Matkalaulu
3. Kuka voittaa Voice of Finlandin vuonna 2013?
4. "Levy-yhtiöt ostavat biisejä radioiden soittolistoille"
5. Netflix vai HBO Nordic?
6. Levyarvio: Pepe Willberg - Pepe & Saimaa
7. Levyarvio: Haloo Helsinki! - Maailma on tehty meitä varten
8. Levyarvio: Stam1na - SLK
9. Testissä: Google Chromecast
10. Some-kostonhimoa vai oikeellista tylytystä?

Kun katson listaa, huomaan, että jos artisti itse (tai hänen edustajansa) linkittää postauksen esimerkiksi artistin Facebook-ryhmään, se tarkoittaa suurta määrää klikkejä. Toisaalta on Voice of Finland, joka on varmasti kiinnostanut siksi, että sitä katsoo moni. Sitten on pari teknistä testiä, jotka saavat jatkuvasti Google-hittejä, sekä yksi lehtikolumnimaisempi juttu Some-kostonhimosta.

Mietin, että pitäisikö minunkin olla välillä brutaali, ja haukkua huonoja levyjä? Se nimittäin kiinnostaa ihmisiä. Päätin joskus ammoin, että keskityn kehumaan levyjä, koska se on paljon vaikeampaa kuin haukkuminen, mutta alan kääntyä sille kannalle, että minun pitäisi kirjoittaa myös enemmän niistä levyistä, joista en hirveästi pidä.

Toisaalta, jos kirjoittaa analyyttisesti ja kunnioittavasti, ja jos vastaanottaja pystyy analyyttisyyteen ja kunnioittavuuteen, on kritiikkikin helpompi niellä. Internetissä ei tunnetusti juuri analyyttisyyttä tai kunnioitusta vastaanottajan päässä tunneta, mutta esimerkiksi Jannika B kertoi hiljattain pitäneensä Siva-arviostani, vaikken pelkästään kehu levyä. Hän kertoi jopa, että keikkamyyjänsä oli joskus lähettänyt sitä markkinointimielessä eteenpäin.

Mutta siis, saattaa olla että tulevaisuudessa vaivaudun kertomaan myös niistä levyistä joista en pidä, vaikka olen niitä viime vuonna listannut pidemmältikin.

Posted in | 1 Comment

Lukuvinkki: Ville Karttunen - Salamaponin selässä (Ukkosmaineen tarinoita)

Tämä kirja olisi oikeastaan pitänyt vinkata jo keväällä, jolloin tämän sain. (Yolon tämän sain).


Mutta sain vasta nyt luettua sen! Syynä viivästykseen ei suinkaan ole kirjan pituus tai tylsyys, vaan se, että kuten olen monesti blogissa todennut, luen yleensä sängyssä ennen nukkumaanmenoa, jolloin laitteena on iPadin Kindle-appi, koska silloin en tarvitse lukuvaloa.

Mutta Musa & Media -matka antoi aikaa lukea Ukkosmaineen tarinat.

Minun ja Ukkosmaineen lähempi tarina alkoi aika kummallisella tavalla. Pari vuotta sitten bändi lähetti minulle töihin jonkun sinkun - tai sitten se oli vain massapostattu sähköpostitiedote. Joka tapauksessa olin tätä ennen ehtinyt unohtaa Ukkosmaineen, jota olin joskus kuullut muodossa Klaus Thunder & Ukkosmaine, ja josta en ollut suoraan sanonut pitänyt yhtään. Olin suorastaan inhonnut sitä. 

Kävin kuuntelemassa pätkän silloin tarjottua biisiä, ja vanhat tunteet ryöpsähtivät pintaan. Twiittasin näin:


Kuulin myöhemmin, että Klaus ja Wilhelm olivat lukeneet twiittini, ja joko maininneet siitä itse FB-ryhmässään, tai sitten joku heidän faninsa oli kannellut. Joka tapauksessa seurasi jonkinlaista sanailua minua kohtaan, ystävällisessä hengessä.

Siitä iski kosketinsoittaja-Wilhelmillä idea, että hän haastaa minut maratonille ja katsomaan keikkaa. Emme kummatkaan päässeet juuri sille maratonille jota alun perin olimme suunnitelleet, mutta hän juoksi lopulta nopeamman ajan, eli hyvä voitti, eikö niin?

Tänä keväänä tuli tämä kirja minulle postissa duuniin - eli en siis ole ostanut tätä. Mukana oli vielä omistuskirjoitus, ja minun twiittinikin on päässyt mukaan kirjaan, se vie kokonaisen sivun!


Kirja on kosketinsoittaja Wilhelmin eli Ville Karttusen kirjoittama. Se on lämminhenkinen, vilpitön ja pienimuotoinen kuten Ukkosmainekin. Tässä tärkeä ero. Olen kirjan saamisen jälkeen kuunnellut jonkin verran Ukkosmainetta. En enää usko, että he ovat tekohauskoja. He ovat täydellä sydämellään musiikkinsa takana seisova duo, ja juuri tämä sydämellisyys on ajanut pienen mutta uskollisen joukon ihmisiä heidän faneikseen.

Toista kohtaa twiitistäni en voi perua. Ehkä "paska" on liian karskisti sanottu, mutta en minä kyllä edelleenkään bändin musiikista pidä. Jos tämä blogi olisi Hollywood-elokuva, niin varmaan olisin oppinut tämän yhteisen taipaleemme myötä rakastamaan bändiä. Niin ei käynyt.

En käytä enempää aikaa bändin musiikin arvostelemiseen. TV-Respa on tehnyt samanhenkistä juttua paljon paremmin. Toisaalta Bääbs on niin ihq, että se antaa anteeksi paljon. No on se silti parempi bändi. Ja nyt varmaan molemmat bändit loukkaantuvat kun vertasin. Mutta on niissä jotain samaa - naivismia.

Olen edelleenkin velkaa bändille yhden keikan. Siis että menen katsomaan heidän keikkaansa. Koska siellä se rakastuminen kuulemma tapahtuu.

Karttusen kirjoittama bändihistoriikki keskittyy hyvin tarkasti vain bändiin. Heistä ihmisinä emme kuule mitään, mikä on selvästi tietoinen päätös. Olisi tietysti mielenkiintoisempaa lukijalle kuulla koko tarina, mutta fanille Ukkosmaineen tarina on varmasti riittävä. Myös lopun ruksittava keikkalista ja tarinat biisien takaa kielivät siitä, että kyseessä on tiukasti faneille suunnattu julkaisu.

Jos tässä joku suurempi tarina on taustalla, niin se on klassinen underdog-narratiivi. Bändi on julkaissut alusta lähtien musiikkinsa itse, heitä ei ole auttanut kukaan muu kuin Stellan kitaristi Heikki ja lukuisat muut ystävät. Radiot ovat tuhahdelleet (jotkut musapäälliköt jopa vittuilleet twiiteissään), musalehdet kirjoittavat pikkujutun tai jättävät huomiotta, maakuntalehdistä saattaa lukea levyarvion.

Silti Klaus ja Wilhelm ovat jatkaneet, koska keikat ja keikkayleisö antavat voimaa jatkaa. Tavallaan tarina on niin klassinen, että rupeaa jo toivomaan Anvil-tyyppistä loppuratkaisua, jossa suuri yleisö vihdoin löytää Ukkosmaineen. Mutta en nyt mene bändin musiikkiin.

Luin tätä kirjaa ohuessa krapulassa lauantaiaamuna Tampereen hotelli Ilveksessä. Silloin se antoi lohtua, kuten myös eilen illalla kun luin sen loppuun. Ukkosmaine on siis palvellut minuakin pyyteettömällä työllään.

Jos he laulaisivat itsemurhasta ja Charles Mansonista, Paola Suhonen olisi jo ohjannut heille musiikkivideon ja Music Finland olisi roudannut heidät vähintään viidesti Eurosoniciin esiintymään - Tulevaisuuden tusina -kärkisijasta puhumattakaan. Mutta Ukkosmaine on valinnut naivistisen ja positiivisen tien, mikä on suomalaiselle muusikolle se pisin ja raskain kulkea.

Kirjan voi tilata täältä.

Posted in , , | Leave a comment

Lost in Music 2014 -livearvio: Vilma Alina ja Lapko

Minusta tuntuu, että perjantaiaamusta lauantai-iltapäivään on juuri sopiva annos Musa & Mediaa. Ei käynyt liian rankaksi, mutta näin silti monta mielenkiintoista paneelikeskustelua. Tapahtumalla on ehkä vähän sisäänpäinlämpiävä luonne, mutta milläpä varsin pienen alan ammattilaistapahtumalla ei olisi. No, lukemalla Nalle Östermanin räiskyvän prosovoivan tekstin M&M:sta, saat värikkään kuvan tapahtumasta, jos sellaista etsit.

Keskityn kuitenkin omassa Tampere-rapsassani Lost in Music -showcasefestariin, ja vielä tarkemmin kahteen keikkaan. Ihan hirveästi en Lost in Music -keikkoja ehtinyt nähdä, kun olin paikalla vain perjantai-iltana, ja siitäkin illasta iso osa meni Rähinä Recordsin mahtavissa Vain elämää -bileissä, mutta pari helmeä ehdin onneksi todistaa. Ja #muuten, lauantai-iltapäivän blogipaneeli oli viihtyisä, vaikkei tunnin aikana keskustelunavausten runsaudesta johtuen hirveän syvälle ehditty päästäkään.

Ensin matineahenkinen veto Paapan kapakassa. Perjantai-iltapäivänä klo 16 legendaarisessa Paapan kapakassa on paljon vakioasiakkaita, jotka eivät vielä tiedä että parin minuutin kuluttua lavalle nousee nuori Vilma Alina, jonka minimalistinen orkesteri ja taitavasti käytetty loopperi tarjoavat vähän tuoretta soundia tunnin päästä esiintyvää Edu Kettusta odottavalle kansalle.

Okei, on mielestäni ilmiselvää, että levy-yhtiö näkee Vilma Alinassa uuden Sannin. VA:ssa ja Sannissa onkin paljon samaa: Tuotannollisesti freesistä kulmasta esitettyä suomalaista poppia, jossa on vahva melodinen ote ja sanoituksissa paljon tarttumapintaa kuulijalle.

Ehkä VA on Sanniin verrattuna enemmän auteur, sillä hän toteuttaa livetilanteessa suuren osan taustoista oman äänensä ja loopperin avulla. VA oli selvästi harjoitellut loopperin käyttöä paljon, sen verran kätevästi taustat syntyivät.

Freesin tuotannon lisäksi VA:ssa parasta (ja jopa kaikista tärkeintä) on kuitenkin se, että hän on säveltänyt oikeasti vahvoja biisejä, ja sanoituksiaan laulaessa hän menee biisiin sisään. Nämä ovat tietysti ihan perusasioita, mutta harvoin ne ovat kunnossa - varsinkin jo ennen ensimmäisen singlen julkaisua.

Itse asiassa tuo parin viikon päästä julkaistava ensimmäinen single (Hullut asuu Kalliossa) ei ollut minusta VA:n paras, toiseksi paras tai edes kolmanneksi paras biisi. Mutta ymmärrän sen pointin - tarkoitus on esitellä uusi artisti, joten ei kannata julkaista liian "perinteistä" chisuvartiainenjannikabmariska-biisiä heti kärkeen. Ufot-biisi jäi ainakin mieleen. Tai oikeastaan kaikki VA:n vetämät biisit jäivät mieleen, mutta niiden nimet eivät.

Joka tapauksessa sanokaa minun sanoneen: Vilma Alinasta kuullaan vielä! Herätti minussa suurta lupausta.

Sitten Lapko.

Lapko on maailman paras suht tuntematon bändi. Monta hyvää levyä, loistava keikkabändi, mutta kultalevyjä ei vielä ole. Bändi otti vähän aikaa happea, ja palaa nyt lavoille paisuneella kokoonpanolla. Rumpuihin on tullut Tuvalusta ja opinahjostani TTVO:lta tuttu Jussi Matikainen, joka osaa istahtaa komppeineen Lapkon biiseihin loistavasti, vaikka soittaakin aivan eri tyylisesti kuin nyt kitaraan siirtynyt Janne "Weak Man" Heikkonen.

No okei, vedän vähän kotiinpäin tässä kun tunnen bändin aika hyvin ja ovat minulle rakkaita ihmisiä.



Tämä eka näkemäni keikka uudella kokoonpanolla kului ihmetellessä vanhojen biisien muhevoituneita sovituksia. Vanha trio-taika on niin syvälle aivoihini porautunut, että homma vaati nieleskelyä. Uudet biisit olivat mahtavasti post rockaavaa kamaa, joten uskallan odottaa levyltä jälleen isoja asioita. Olen jälleen saanut kunnian sparrata laulaja Ville Maljaa sanoitusten kanssa - lähinnä kielioppivirheitä korjaillen ja muutamia parannuksia ehdottaen. Tämä humble brag -osastolta.

YO-talon illassa esiintyivät myös brittiläinen bändi DeLooze, joka ei oikein tehnyt vaikutusta, ja Stockers! joka sekään ei (parin biisin perusteella) ollut edelleenkään ihan minun juttuni, vaikka brittibändiä parempi olikin. Zebra & Snakeen en ehtinyt.


Posted in , , , , , | Leave a comment

Blogiasiaa Musiikki & Media -seminaarissa ja paras seminaarimuisto!

Paras seminaarimuisto... cheezzuz. Sanasta tulee ensimmäisenä mieleen ala-asteen hartaasti uskonnollinen opettaja, joka yritti viihdyttää oppilaita muistoillaan "seminaarin pojista" (tarkoittaen pappisseminaaria tms).

Tämä kirjoitus käsittelee kuitenkin kahta seminaaria: parhaillaan käynnissä olevaa Musiikki & Media -tapahtumaa Tampereella ja muisto-osastolta Berliinin Popkommia vuonna 2010 (tai 2009, kuka näitä muistaa).

Olen tätä kirjoittaessani junassa matkalla Tampereelle, jossa M&M-bailando alkoi eilen. Huomenna lauantaina olen puhumassa "blogipaneelissa" blogeista. Haluaisin puhua siitä, että musablogeihin pitäisi saada enemmän lukijoita tekemällä houkuttelevampaa sisältöä, mutta luulenpa että paneeli keskittyy blogien sisältömarkkinointiin ja blogeihin laajemmin. Tervetuloa joka tapauksessa kuuntelemaan klo 15:30 lauantaina jos olet paikalla!

Tänäänkin on monta mielenkiintoista keskustelua, vaikka radion musiikkipäällikölle onkin yleensä laihanlaisesti sisältöä. En ole kuitenkaan kahteen vuoteen M&M:ssä käynyt, joten vaihteeksi on mukava päästä Ilveksen aulaan tapaamaan tuttuja ja kuuntelemaan huolestuneita puheenvuoroja digiajan ongelmista musiikkiteollisuudelle.



Illalla on tietysti edessä Lost In Musicin keikat. Ajattelin lähteä aika vapaalla aikataululla liikkeelle, mutta YO-talolla soittaa puolen yön aikaan suosikkiyhtyeeni Lapko, jonka nelimiehistä kokoonpanoa en ole vielä koskaan nähnyt livenä, joten siltä osin valinta on helppo. Sain juuri tekstiviestillä kutsun Rähinän Vain elämää -valvojaisiin jollekin laivalle, joten se vaikuttaa mukavalta alkuillan vaihtoehdolta.

Kestovitsi M&M:stä käsittelee yleensä sitä, että tapahtumassa vain ryypätään. Toisaalta tapaan tärkeintä sidosryhmääni eli levy-yhtiöitä muutenkin viikottain, eli tapahtuma ei ehkä olisi minulle aivan välttämätön, mutta joka kerta tuolla on siitä huolimatta tullut eteen aidosti hyödyllisiä keskusteluja ja uusia tuttavuuksia Suomesta ja ulkomailta.

Sitä paitsi ne, jotka ovat paikalla myymässä jotain, eivät taatusti pelkästään juopottele. Olen siitä siunatussa asemassa, että voin keskittyä keräämään tietoa ja tapamaan ihmisiä. Tai siis kyllähän minäkin myyn jotain - ainakin ajatusta siitä, että soittolistoja demonisoidaan turhaan, ja että työni Voicen musiikkipäällikkönä on tuloksiltaan erinomaista. Ja että Also Sprach Jussi on mahtava blogi! Pitäis varmaan olla tatuointina QR-koodi joka ohjais tänne blogiin. Käyttäisi joku niitäkin joskus.

Myönnettäköön, että minulla ei ole tässä kirjoituksessa kovin suurta pointtia. Tämä on enemmän sellaista perinteistä päiväkirjamaista bloggausta kun on aikaa tapettavana.

Mutta niin, lupasin otsikossa vielä parhaan seminaarimuiston. Se sijoittuu Berliinin Popkomm-messuille - tai oikeastaan pienelle klubille Kreuzbergissä.

Olin matkassa työkaverini kanssa, jonka nimeä en viitsi tässä paljastaa. Hän on joka tapauksessa äärirakastettava seuramies, joka ei varsinkaan humalassa epäile kertoa mielipidettään kaikista mahdollisista asioista.

Meneillään oli Viron showcase-ilta, ja paikalla paljon suomalaisia musavaikuttajia - muistaakseni ainakin Epe Helenius ja Juhani Merimaa. Sekä siis minä ja kollegani.

Showcasessa esiintyi tuolloin vielä "tulevaisuuden toivo" -kategoriaan kuulunut Iiris-yhtye. Koska virolaiset eivät ole niin tumpeloita pr-toiminnassa kuin suomalaiset, bändin hippi-tavalla viehkeä laulaja/päähahmo Iiris Vesik kiersi keikan jälkeen yleisössä esittäytymässä ja kyselemässä tunnelmia.

Kun Iiris saapui aavistuksen humalaisen kollegani (olimme nauttineet färsaarelaista vodkaa jossain cocktail-juhlissa) päätti antaa Iirikselle neuvon, jota hän ei toivottavasti koskaan unohda:

"Make every song count"

What else is there?

Ja hei, jos luit blogiani ensimmäistä kertaa, koska kuulit blogin olemassaolosta Musiikki & Media -tapahtumassa, jätä kommentti tuohon alle niin tiedän että täytin tavoitteeni! Tervetuloa!

Posted in , , , | 1 Comment

Levyarvio: Kaaoksen Ystävät - Loppu

Eilen todistettiin se, että bändien tiedotteista on sittenkin hyötyä myös ei-toimittajille!

Kävi nimittäin niin, että Kaaoksen Ystävät -yhtye lähetti tiedotteen uudesta musiikkivideostaan Pietari Brahe. Ja silloin muistin, että FÄK, näiden levyhän tuli keväällä, ja minähän odotin sitä levyä, mutta pistin tuonne pinoon odottamaan kuuntelua, kevät kun oli epäsuotuisaa aikaa muutenkin tälle musalle.

Ja eilen sitten kaivoin Loppu-levyn työpöytäni matalasta "to keep" -levyjen pinosta. Onneksi kaivoin, sillä levy on hyvä!

Tutustuin bändiin ensi kertaa 2011 kun toimitin YleXin mainiota Uuden musiikin aamuvuoro -ohjelmaa. Silloin innostuin yhtyeestä heidän Punainen aurinko -ep:nsä myötä, jolta tässäkin on pari biisiä mukana. Soitin Eteinen-biisiä radiossa. Hieno biisi! Myös Hiekkalinnat-ep:n nimibiisi on kelpuutettu mukaan. Mahtava laulu sekin.

Aluksi Jukka Ruostila & Kaaoksen Ystävät -nimellä tunnettu yhtye on poistanut Jukka Ruostilan nimestään, mutta kyseinen henkilö on silti yhtyeen tunnistettavaääninen laulaja joka myös säveltää ja sanoittaa biisit.

Lyhyesti kerrottuna Kaaoksen Ystävien musiikissa on kyse siitä hetkestä, kun Alice In Chains kohtaa Ismo Alangon tai jonkun muun vanhemman polven suomirock-legendan. Näistä aineksista voisi teoreettisesti ajateltuna saada aikaan myös aivan kamalaa paskaa, mutta Kaaoksen Ystävät välttää tällaisen mahdollisuuden kertakaikkisesti.



Taannoin Haloo Helsinki!:n levyä arvostellessani puhuin sävellystyön tärkeydestä, ja se on tärkein yksittäinen tekijä myös tämän levyn onnistumisessa. Maestro Ruostila lainaa biisien tyyliä ehkä enemmän Seattlesta kuin Suomesta, mikä on hyvä ratkaisu, sillä ei täällä nyt ihan kaikkien tarvitse ammentaa Juicen tai Göstan perinnöstä.

Miten minä nyt tämän hyvyyttä vielä perustelisin? Vähän kuin suomalaisten leffojen kohdalla voi aina valittaa käsikirjoituksen huonoudesta, on bändeillä paha tapa säveltää lepsusti. KY tunnistaa biisien tärkeyden. Muotokieli on Happoradion ja Alice In Chainsin välimaastosta - ja vieläpä niin, että jos et pidä Happoradiosta tai AIC:stä, saatat silti pitää KY:stä.

Tämän bändin kohdalla on puhuttu niin paljon Alice In Chainsista, että se alkaa varmaan bändiä itseään kyllästyttää, mutta kun tässä on niin paljon samaa! Hyvällä tavalla saatana! Ismo Alangon laulumaneereja kuuluu myös, mutta annetaan se anteeksi kun kokonaisuus on niin varmaääninen.

Eteinen, Pietari Brahe, Hiekkalinnat, Tango liskoille ja Ei ihan vielä ovat parhaat biisit, mutta kuten todettua, tässä puhutaan onnistuneesta kokonaisuudesta. Osassa biiseistä tarttuvuus lähentelee jopa Apiksen tasoja.

On todella virkistävää, että suomalainen bändi onnistuu grungessa. Olisiko ensimmäinen kerta suomeksi kun näin käy? Vai tuleeko teille mieleen muita esimerkkejä?

Vuoden 10 parhaan kotimaisen levyn joukossa, epäilen ma tässä vaiheessa vuotta. Harmi että Lost in Music -keikka on torstaina ja minä paikalla vasta perjantaina!



Posted in , , , | 6 Comments

Lukuvinkki: Teemu Suominen – Soberismia - Kalliosta kukkulalle

Ostin pitkästä aikaa paperisen kirjan. Tämän.

Olen seurannut silloin tällöin Soberismia-blogia - tai oikeastaan taisin lukea heti ensimmäisen kirjoituksen ja innostua, mutta jotenkin palasin blogiin kuitenkin aika harvoin. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä Teemu Suomisen tarina toimii huomattavasti paremmin kirjana kuin blogimerkintöinä. Tämä kirja toki perustuu blogimerkintöihin, mutta käsittääkseni niitä on jonkin verran editoitu, ja päiväkirjan yhtenäisyys ja draaman kaari tulee paremmin esille kirjamuodossa.

Teemu Suominen on entinen radiojuontaja, entinen metallimanageri ja keikkamyyjä, juoppo ja masennuspotilas. Kaksi viimeksi mainittua asiaa hallitsivat hänen elämäänsä niin paljon, että hän pisti korkin kiinni 5.9.2012 ja ryhtyi pian sen jälkeen kirjoittamaan tuntojaan blogiin, jota on ehditty kehua laajalti. Suominen on tekijämiehiä, joten hän päätti tämän vuoden alussa koota blogimerkintänsä kirjaksi, jonka hän myös itse kustantaa.

Teemu Suominen osaa ilmaista itseään kirjallisesti. En sano että loistavasti (tämä on hänen ensimmäinen kirjansa, toisaalta), mutta riittävän hyvin tähän tarkoitukseen. Tärkeintä kuitenkin on, että hän osaa kirjoittaa koskettavasti mutta analyyttisesti asioista, jotka liian usein joko yliromantisoidaan tai demonisoidaan.



Soberismia-kirjassa Suominen avaa lukijalle henkilöhistoriansa ja havainnollisesti kertoo, missä vaiheessa masennus puhkesi ja miten hän yritti lääkitä sitä alkoholilla. En tiedä paljonko alkoholismin ja masennuksen yhteisvaikutuksista on kirjoitettu (varmasti paljon), mutta on minusta tavattoman hienoa, että Suominen avaa aiheen hyvin käytännönläheisesti. Hän oli masentunut, hän yritti hoitaa masennusta viinalla, se vain pahensi asioita.

Liian usein suomalaisessa alkoholikeskustelussa jäädään siihen alkuun. Todetaan: "Hän on alkoholisti", supistetaan suu ja nyökätään ymmärtävästi. Suominen painii omat demoninsa auki (toki terapeutin avulla) niin, että ei-masennusta sairastava ihminenkin ymmärtää miten vakavasta asiasta on kyse.

En tunne Teemu Suomista, mutta olen kyllä nähnyt hänet monta kertaa musiikkimaailman riennoissa. Ennen korkin kiinni pistämistä hän ei ollut kovin mairittelevassa kunnossa, mutta hiljattain Radio Cityllä haastattelussa käynyt mies suorastaan uhkui terveyttä. Siitä tulee hyvä mieli.

Tämä tarina on tietysti kiinnostava siksi, että tässä ihminen voittaa itsensä. Katsoo sielunsa peiliin, puristaa terveen ihmisen ulos päälle kertyneen paskakuoren alta. Suominen ei kuitenkaan pyri asettamaan itseään jalustalle, vaan nöyryys tuntuu olevan koko homman lähtökohta.

Suominen ei käyttänyt AA-ryhmää viinan jättämiseen, koska Jumalan mukanaolo epäilytti. Hieman asiasta sivussa on sanottava, että tämä johti jälleen ajatukseni kenties maailman parhaaseen romaaniin, Infinite Jestiin, jossa AA-ideologiaa käsitellään uskomattoman syvällisellä tavalla - ja nimenomaan tämä Jumala-aspekti ymmärtävästi kumoten. Olin itse kymmenen vuotta sitten jonkin aikaa Anonyymit Alkoholistien Lapset -ryhmässä, ja Jumalan mainitseminen häiritsi itseänikin, mutta metodista oli silti hyötyä.

Minusta tuntuu, että ymmärrän alkoholismia ja masennusta paremmin tämän kirjan lukemisen jälkeen. Tämä oli VOIMAANNUTTAVA kirja, sillä tarinan edetessä on miellyttävää toipua Suomisen mukana. Kyseessä on päiväkirja, mutta sen rakenne on niin aristoteelinen (loppuhuipennuksena vielä Euroopan korkeimmalle huipulle kiipeäminen!), että sitä väkisinkin samaistuu tähän ystävälliseen mutta syvällä käyneeseen suomalaiseen mieheen. Ei mikään mielensäpahoittaja tai vadelmavenepakolainen, vaan soberisti.

(Lainasin kirjan kansikuvan täältä, mistä kirjan voi myös tilata. )

Posted in , , , , | 1 Comment

Intuition valta sanoitus- ja sävellystyössä (case: Apulanta - Armo)

Tämä aihe tuli mieleeni viime perjantaisesta Vain elämää -jaksosta. Kyllä. Kävelkää miekkaan, hukuttakaa itsenne tuhkaan, tämä postaus liittyy LÖYHÄHKÖSTI Vain elämää -ohjelmaan.

Tarkalleen ottaen ajatus iski kun Loiri höpötteli Apulannan Armo-biisin tärkeydestä itselleen. Miten hänestä on tuntunut, että Toni W. olisi pitänyt häntä sanoituksensa mallina. "Turhaa armoo viivyttää", vanha mies murisi kyynelistä kiiluvin silmin ja katsoi Wirtasta ihaillen.

Ennen biisin esitystä Wirtanen oli kertonut, että hän oli kirjoittanut biisin sanat Vallillassa eräällä parkkipaikalla autossa istuessaan. Kiilan tuottajan kanssa oli sovittu, että tehdään vielä yksi oikein imelä balladi. Sellainen saatiin.

Voi olla, että Wirtanen vähätteli tuttuun sarkastiseen tyyliinsä biisintekohetkeä. Voi olla, että hän oikeasti oli ihmissuhdekuvioistaan totaalisen hajalla, ja vuodatti näitä kokemuksia autossa itkiessään paperille.

TAI voi olla, että Wirtanen antoi intuitiolle vallan ja kirjoitti mitä mielessä liikkui. Sävellystyössä tämä on tietysti tavallista, melodiat tulevat suoraa kopiointia lukuun ottamatta aivojen tiedostamattomasta osasta.

Mutta sanoituksen taustoja valaistaan usein haastatteluissa - kerrotaan luomistarina. Ehkä sellaisen tarina on biisin markkinointia, mutta minusta oli hienoa, ettei Wirtanen käynyt sen kummemmin selittämään Armon tarinaa hienommaksi.

Koko tekstin ydin on siinä, mitä hän itsekin ohjelmassa totesi: Vasta jälkikäteen Apulanta-yhtye ymmärsi, että olivat tulleet tehneeksi biisin, joilla oli monille ihmisille suuri merkitys.

Voikin kysyä, onko niillä usein kuulluilla biisien syntytarinoilla niinkään suurta merkitystä? Biisille syntyy merkityksiä joka kerta kun joku kuulee sen. Bändille itselleen sillä on tietysti joku merkitys, mutta laajempi ja kollektiivisempi merkitys syntyy vasta yleisön kuultua kappaleen.

Olikohan tämä kaikki nyt ihan itsestäänselvyyttä? Jotenkin tämä ajatus iski itseeni niin kirkkaana että halusin sen tänne kirjata.

Kiitos kun kuuntelit.

Ja ai niin! Tästä päivästä lähtien Suomen Blogimedian blogit tekevät yhteistyötä Image.fi:n kanssa niin, että SBM-blogit ovat osa Image.fi:n artikkelivirtaa.

Jos löysit tähän blogiin ensimmäistä kertaa juuri Image.fi:n kautta, tervetuloa!

Posted in , , , , | 5 Comments

Levyarvio: Weezer - Everything Will Be Alright In the End

We belong in the rock world 
There is so much left to do 
If we die in obscurity, oh well 
At least we raised some hell

Musiikissa yksi sinnikkäimmistä tarinoista on "paluu juurille". Tai en tiedä onko tämä ihmisen aivoihin kirjoitettu tarina, jota etsimme kaikkialta, mutta varsinkin musiikin parissa tarina on todella tuttu: Bändi tai artisti tekee paluun soundiin, tunnelmaan tai johonkin muuhun uransa alkuajasta tuttuun asiaan.

Everything Will Be Alright in the End -levyä on markkinoitu juuri tällä fraasilla. "Paluu juurille". Se on herättänyt toivoa muutamiin viime levyihin pettyneissä faneissa. "Jes, Weezer tekee Blue Albumille jatkoa".

Usein tuo tarina on vain markkinointilause, mutta tämän levyn kohdalla se pitää jossain määrin paikkansa. Weezerin tuotantoa pitkään vaivannut jäykkyys ja yliyrittäminen on poissa. Tilalla on vastustamaton soittamisen ilo ja riemu, sekä Rivers Cuomon parhaita sävellyksiä pitkään aikaan.

Mutta vaikka tämän levyn on tuottanut Carsin Ric Ocasek - joka vastasi myös Blue Albumin ja Green Albumin tuotannosta - ja vaikka kahden ensimmäisen albumin rentous ja itsevarmuus on palannut, ei tämä levy ainakaan Blue Albumilta kuulosta.

Biiseissä on kyllä samaa powerpop-kulmaa, mutta toteutus on muhevampi, ja sisältää vaikuttavan määrän Rivers Cuomon lead-kitarointia. Kuuntelin Cuomon loistavan haastattelun Marc Maronin WTF-podcastista, missä selvisi, että hän on muun muassa soittanut Yngwie Malmsteen -coverbändissä ennen Weezeriä, ja nyt hän on aiempaa rohkeammin päästellyt näyttäviä leadeja biiseihinsä. Ei tässä mitään tilutusta ole, älkää sitä pelätkö.



Tämän levyn kuuntelemisesta tulee todella hyvälle tuulelle. Mietin tänään juoksulenkillä tätä kuunnellessani, että voiko tällä levyllä enää olla niin suuri vaikutus johonkin ihmiseen kuin Weezerin kahdella ensimmäisellä levyllä oli minuun. Miksei? On selvää, että minun sukupolveni tulee miettimään Weezeriä aina noiden kahden levyn kautta, eikä tämäKÄÄN Weezer-levy ole yhtä hyvä kuin ne, mutta asiaa pohdittuani olen valmis nostamaan tämän kolmospaikalle.

Okei, Maladroit ja Red ovat kovia myös, mutta tässä on harvinaista vapautuneisuutta ja puhdasta iloa. Tuo alun lainaus on sinkkubiisi Back To the Shackista, joka on tavallaan jatkoa Pinkertonin In the Garage -biisille. Bändi palaa teemallisesti juurilleen, julistaa ainainen pilke silmäkulmassaan, että meillä on vielä paljon annettavaa!

Ja niin onkin. Tämä on jotenkin sellainen ISO 1970-luvun rock-levy, joka vastaa kaikkiin tarpeisiin. Se ei ole punkkia, vaan mahtipontista, itsevarmasti osasta toiseen liikkuvaa rockia, joka pyrkii vastaamaan kaikkiin tunnespektrin tarpeisiin.

Ja kuulkaa, lopussa on vielä kolmiosainen instrumentaalibiisi! Progea oikein! Eikä se ole todellakaan tylsä, vaan bändi soittaa teoksen läpi suorastaan kiimassa.

Lauletuista biiseistä viimeinen on Foolish Father, jonka lopussa kuoro laulaa "everything will be alright in the end" kunnes fade out hoitaa homman kotiin. Muutenkin biisi on kaunis tarina välirikosta vanhempaan. NÄIN ne levyt kuuluu lopettaa! Weezer maalaa tarpeeksi isolla pensselillä tällä kertaa.

Back To the Shackin lisäksi ainakin Eulogy for a Rock Bandilla Weezer katselee menneeseen - ja luo siitä onnistuneesti uutta. Biisillä jonkun aikoja sitten hajonneen bändin fanit vakuuttavat, että musiikki elää vielä pitkään sanoissa joita he laulavat.

Miten minä tätä vielä kehuisin? Jos et ole jaksanut tarttua Weezer-levyyn sitten 2000-luvun alun, nyt on taas korkea aika.

No hitto, miettikää vaikka Da Vinci -biisiä? NIIN helvetin tarttuva oodi kauniille naiselle, ja miten mahtava sanoitus! Tätä tekisi mieli laulaa mukana keikalla.


Even Da Vinci couldn't paint you  
And Steven Hawking can't explain you 
Rosetta Stone cannot translate you 
I'm at a loss for words 
I'm at a loss for words





Posted in , , , | 3 Comments

Suomalaisesta musiikkimediasta puuttuu innostus

Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään hajanaisina ajatuksina, enkä ole oikein onnistunut kiteyttämään sitä yhdeksi selkeäksi lauseeksi. Tällä viikolla jotain tapahtui, ja sain aikaiseksi tuon otsikon.


Minä kirjoitan kahteen Suomen harvasta vain musiikille omistautuneesta mediasta: Rumbaan ja Soundiin. Luen näiden lisäksi satunnaisesti Sueta ja Infernoa, sekä kuuntelen joitain Ylen musiikin erikoisohjelmia. 

Tässä luetellut havainnot eivät välttämättä koskea kaikkia yhtäläisesti, mutta kärjistyksen ja pointin ymmärtämisen nimissä niputan kaikki suomalaiset musamediat tässä yhteen. Esimerkiksi Voicea en laske musiikkimediaksi, koska vaikka olemme todella tärkeä musiikkimedia, kuulijat eivät miellä meitä musiikkimedioiksi.

Oikeastaan aihe liittyy myös musablogeihin. Miten musablogien lukemisesta saataisiin yhtä suosittua kuin vaikkapa äitiys- tai muotiblogien? Musiikki koskettaa varmasti suurempaa määrää ihmisiä kuin äitiys, mutta musiikkiblogeilla ei ole lähellekään niin suuria kävijämääriä. Miksi? Miksei musiikki aiheena kiinnosta ihmisiä, vaikka melkein kaikki KUUNTELEVAT musiikkia? No, siksi radiot ovat suosittuja, meiltä musiikin voi vain kuunnella, ei tarvitse välttämättä olla siitä muuten kiinnostunut.

Mutta takaisin musiikkimedioihin. Miten niin niistä puuttuu innostusta?

Niiden tekijöiltä ei varmasti puutu innostusta, en tarkoita sitä. Tarkoitan sitä, miten musiikkimediat suhtautuvat bändeihin ja artisteihin. Varsinkin Rumballa on hallussa kriittisyys, mikä on tärkeä innostuksen vastavoima. Mutta kenen puolella Rumba on? Rumba on julkisuuskuvaltaan kaikkea tylsää massamusiikkia vastaan, ja sen kertomisesta brändi on tullut myös kuuluisaksi. 

Hyvä alku! Mutta sitten kun on tehty erottelu me vs. ne, pitäisi olla myös se joku ryhmä artisteja ja bändejä, joiden lippua liehutetaan niin maan penteleen innokkaasti! NÄMÄ ON MEIDÄN SAKKIA! TIISU ON VITTU KOVINTA IKINÄ!

Sama koskee muitakin musamedioita, paitsi että ne eivät uskalla olla niin kriittisiä kuin Rumba. Ei musiikin kanssa tarvitse olla niin JOURNALISTINEN. Korkea kirjallinen taso on toki syytä säilyttää, mutta valitkaa rohkeammin puolenne. 

Soundi on tehty aikuisille miehille jotka rakastavat Nightwishiä ja Hurriganesia. Näistä bändeistä tehdään myös paljon juttuja, mutta miksei niitä HEHKUTETA?  Tai miksei Sue KUSE HUNAJAA Pää kii!:n puolesta entistä näkyvämmin? YleX on viime aikoina hehkunut Robinia vahvasti. Pidän tätä hyvänä merkkinä puolen valitsemisesta. Mutta antakaa tulla vielä suoremmin!

Uskon, että kun pystytään luomaan lukijoiden kanssa vahva ME vs NE -asetelma, alkaa se (toimittajan mielestä) huonolle musiikille naureskelu tai Cheekin kritisointi kantaa hedelmää. On kerrottu mitä vastaan ollaan, mutta ollaan myös jonkun puolesta! Ikivanhaa keittiöpsykologiaa, mutta niin se vaan on!

Tajusin tämän, kun mietin miksi joskus rakastin Metal Hammer -lehteä niin paljon, mutten suomalaisia musamedioita niin vahvasti: Metal Hammerilla oli aina HEIDÄN BÄNDIT. Machine Head oli kovinta! Dog Eat Dog oli kovinta (tämä oli vähän outoa)! Ja poppareille naureskeltiin. 

Ehkä halpaa, mutta se toimi. 

Tätä kirjoitusta ei pidä ymmärtää niin, että jotenkin väheksyisin suomalaisia musiikkimedioita. Teen niitä itsekin, ja tiedän että tekemisen lähtökohta on rakkaus lajiin. Mutta suuren yleisönkin pitäisi päästä kokemaan samoin.

Ja kuten tämän blogin lukijat ovat oppineet, itse yritän noudattaa tätä ohjenuoraa loppuun asti. Rehellisesti, mutta tarvittaessa tuelta hehkuttaen. Se tuo 2000 uniikkia lukijaa blogiin joka viikko, ja vaikka se on klikkijournalismin aikana vain Kim Kardashianin pillukarvan viuhahdus, olen tuosta luvusta tavattoman ylpeä.

JÄLKI-EDIT 7.10.: Tämä kirjoitus poiki fellow-bloggaaja Nalle Östermanilta huomattavasti synkemmän vision, jonka mukaan suomalainen musiikkilehdistö on jo kuollut.

Posted in , | 12 Comments

Levyarvio: Haloo Helsinki! - Kiitos ei ole kirosana

HUOM! Kirjoitin tästä levystä pitkän arvion uusimpaan Rumbaan, joka ilmestyi viime perjantaina. Jos joku vielä printtilehtiä lueskelee, niin suosittelen tutustumaan ko. tekstiin. Tämä arvio on luonnollisesti mielipiteiltään samansisältöinen, muttei kopi-pastea Rumbasta.

Tulee vieläkin välillä kylmiä väreitä siitä, miten paljon innostuin Haloo Helsinki!:n edellisestä levystä Maailma on tehty meitä varten. Sinkkuhittien jälkeen jysähti vahva albumillinen onnistuminen. Ehkä parasta huikean sävellystyön lisäksi oli se itsevarmuus ja onnistumisen tunne.

Onnistuminen jatkuu myös tällä viidennellä (!) pitkäsoitolla. Leo, Jere ja Elli ovat huikeassa sävellysvireessä. Tätä ei voi alleviivata tarpeeksi: Haloo Helsinki! osaa kirjoittaa biisejä! Helvetin tarttuvia, hienosti rakennettuja, melodioiltaan kestäviä.

BIISEJÄ, niinkuin McCartney tai Lennon sen ymmärtävät. Ei yhden idean ympärille rakennettuja huteria kertsittömiä kikkailuja, vaan BIISEJÄ, joissa on hyvä säkeistö, usein muikea pre-chorus, tappavan kova kertsi ja vielä hyvä c-osa.

Sitten tullaan siihen, että Elli Haloo on ehkäpä Suomen paras laulaja. Ei varmasti teknisesti, mutta hänen tulkintatapansa on niin vahva, ettei voi kuin rakastaa jokaista nuottia.

Bändi soittaa useimmissa kohdissa riemulla ja itsevarmuudella, joka kuuluu läpi. Kiitos ei ole kirosanasta tulee hyvä fiilis, koska siitä kuulee miten fiiliksissä bändi on ollut levyä tehdessään.

Maailma on tehty meitä varten oli oodi nuoruudelle. Positiivinen kaikkivoipaisuuden tunne paistoi surullisempienkin biisien keskeltä. Kiitos ei ole kirosana on surumielisempi levy, ja nuoruuden voitonvarmin vaihe on ehditty ohittaa: Sydän on särkynyt, maailma on rikki, läheinen täytyy saattaa hautaan.

Hieno tarina.



Biiseihin.

Kun kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa, olin levyn tuottajan ja kitaristi-Leon isän Gabi Hakasen kanssa InkFish-studiolla, missä levy on tehty. Istuimme yhdessä studiossa ja kuuntelimme levyn. Kun ensimmäinen biisi Köpis 2012 soi, pidättelin kyyneleitä, koska en kehdannut siinä tilanteessa itkeä. Mutta biisi on järkyttävän vahva. Elli päästää heti kättelyssä kuulijan sydämensä synkkiin tuntoihin, ja kertoo niin kertakaikkisen vahvasti tarinan pieleen menneestä ihmissuhteista, että minulle tulee kylmiä väreitä kun vain kirjoitankin biisistä.

Huono uutinen on tietysti se, että Köpiksen jälkeen muut biisit eivät pysty tekemään samanlaista vaikutusta. Se on Haloo Helsingin henkilökohtaisin biisi, ja minusta myös paras.

Seuraavaksi tuleekin Beibi, joka on tavallaan jatkoa Köpikselle. Elämä jatkuu. Joku beibi räjäyttää sut. Jumalattoman hieno sävellys, jossa ei ole mitään turhaa tai puolivillaista. Tarvittava tasapainottava!

Levyn huippukohtia ovat myös Iron Maideniksi c-osassa yltyvä Nainen jonka ympärille tuolit tuodaan (joka on soinut päässäni koko kuluneen viikon), toka sinkku Vihaan kyllästynyt joka kasvaa mahtavasti ja Ihmisen kuvat ja Kevyempi kantaa ja Go Saimaa ja nimibiisi ja Teräslinnut...

VAHVA albumi siis! Ainoastaan Kuussa tuulee:n iskelmä-rock ja Pulp Fictionin aavistuksen väkinäinen menevyys häiritsevät. Ei siis aivan täysosuma! Mutta nyt kun kritisoin, niin muistutan heti perään, ettei tällaistakaan biisikokoelmaa suomalaisilla levyillä nähdä juuri koskaan.

Kuten Rumbassakin totesin, luulen että bändi hyötyisi pienestä riskinotosta. Irrottelulla voisi syntyä toimivia avauksia - vähän niin kuin Beibin junkkakomppi. Kuussa tuulee -biisissä on minusta rutiinia ja kankeutta, vaikka senkin melodia on tietysti hemmetin tarttuva ja jota sitäkin soitetaan radioissa varmasti paljon.

Ja vaikka kritisoinnin aihetta löytyykin, on tämä levy kokonaisuutena vahvempi kuin edeltäjänsä, eli bändin paras levy. Tähän lopputulokseen tulin summaamalla ässäbiisien määrää yhteen. Jälleen kerran: Biisintekotaitoa LÖYTYY. Sanoituksissa SISÄLTÖÄ. Hienoa musiikkia.

Vuoden levyissä, helposti. Rakastukaa!



Posted in , , , | 11 Comments
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...