Lähdin pikkaisen myöhään Jonathan Franzenin kelkkaan, ainakin jos yritän olla jonkin sortin kirjallisuusihminen. Olin toki kuullut miehestä ja hänen kirjoistaan, mutta vasta Freedom-kirjan suomennoksen arvostelu Hesarissa sai minut tarttumaan kirjaan. Alkuperäiskielisenä siis, mutta kumminkin suomennuksen arvostelun innoittamana. Täällä arvosteluni Freedomista.

Pari vuotta Freedomin lukemisen jälkeen Franzenin ensimmäinen suurmenestys Corrections 2000-luvun alusta ei tehnyt niin suurta vaikutusta. Itse asiassa Franzenin jaaritteleva ja lavea tyyli oli kirjan alkuvaiheessa ajamassa minua hulluuden partaalle. Ei ole tapanani jättää kirjoja kesken, mutta Correctionissa on sellainen tyhjäkäyntivaihe alun jälkeen.

Mietin itse asiassa lukiessani, että kirjallisuuden tutkimuksessa tuontyyppiselle tavalle kirjoittaa on joku nimi. Siis että Franzen ikään kuin kertoo kaiken mitä henkilölle tapahtuu, pyrkien tavallaan objektiivisuuteen, vaikka henkilöt ja tapahtumat ovat tietysti keksittyjä, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan.  Siis että kirjailija haluaa kertoa henkilöstä paljon. Asettaa kaikki tapahtumat lukijan nähtäville, ja lukija sitten tekee johtopäätöksensä.

Myöskin mietin, että Franzen vihaa henkilöhahmojaan, mikä on tietysti mukavaa vaihtelua siihen, että hän rakastaisi henkilöhahmojaan teennäisen vimmaisesti, kuten joskus käy. Mutta miksi vihata hahmoja noin paljon? Koko viisihenkinen Lambertin perhe on jollain tavalla epäonnistunutta tai rikkinäistä väkeä (no, tämä auttaa mielenkiintoisen tarinan aikaansaamisessa), ja Franzen piiskaa heistä inhottavimmat piirteet esiin. Äiti on fantasioidensa perhejouluun takertuva teeskentelijä, isä on sulkeutunut tunnevammainen hullu, Gary on teennäinen alkoholisti, Denise epävarma ja rikkinäisestä isäsuhteesta kärsivä raunio ja Chip vain epäonnistunut käsikirjoittaja.

Oikeastaan Chip, jota Franzen kirjan alun perusteella piiskaa eniten, on lopulta henkilöistä ehjin. Rahapulasta johtuva ahdistuneisuus ja äidin jatkuvat utelut tekevät kenestä tahansa ärtyisän. Voisi ehkä sanoa, että Chipissä on vähiten korjattavaa. Kirjan teema taitaa kuitenkin kietoutua eniten perheen isän ja äidin - Alfredin ja Enidin - ympärille.

Kirjan loppu on loistava, ja siellä ne kirjan nimen mukaiset korjauksetkin tehdään. Ilmeisesti Corrections viittaa myös it-pörssikuplaan, ainakin viimeisen luvun alun perusteella. Mutta Lambertin perheen jäsenet tekevät ne omat korjauksensa vasta ihan loppusivuilla.

Kuten huomaatte, kirjassa on kyllä materiaalia ja se herättää paljon ajatuksia. Lukemisen arvoinen kirja siis, mutta ei missään nimessä niin taiten rakennettu kuin hyvin samantyyppinen Freedom. Jonathan Franzen oli tiettävästi David Foster Wallacen hyvä ystävä. Ei kyllä osaa kirjoittaa ollenkaan niin taitavasti.