Lukuvinkki: Tommi Liimatta - Jeppis

Sain tämän oikeastaan luettua toissapäivänä, joten lasketaan vielä mukaan 2017 kirjoihin. Pitänee tehdä niistä kokoomaposti. En lukenut niin monta kirjaa (18 plus lapselle luetut 2-3) kuin olisin halunnut, mutta toisaalta viehtymys paksuihin kirjoihin laskee nimikkeiden lukumäärää vaikka sivuja kului paljon.



Diggasin Tommi Liimatan kirjoittamasta Sami Yaffan Tie taipuu -elämäkerrasta, joten Jeppis oli ollut lukulistalla jo pidempään. Kirja on ilmestynyt 2014, ja se on saanut jo jatko-osankin, joten kovin ajankohtaisena kirjabloggaajana en tällä kertaa ole liikkeellä.

Tietämättömille: Jeppis on Pietarsaaren eli Jakobsstadin lempinimi, ja Jeppis-kirja kertoo Tommi-nimisen nuoren miehen elämästä vuosina 1983-1987. Tommi Liimatta taas on paitsi kirjailija, myös mainion Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen NOKKAHAHMO.

Olin itse luullut, että Tommi Liimatta on kotoisin jostain päin Lappia, ja pikainen googlaus paljasti, että tämä luulo on luultavasti lähtöisin Absojen Rovaniemi-juurista. Kirjassa ei tosin alleviivata omaelämäkerrallisuutta, eikä se varsinaisesti ole Jeppiksen pointtikaan, mutta 1980-luvun Pietarsaaren yksityiskohtaisuus on niin runsasta, että tuntuisi oudolta jos Liimatta olisi tutkimustyön kautta halunnut luoda näin aidon tuntuisen ympäristön kasvuromaanilleen, eikä käyttänyt suoraan omia kokemuksiaan.

Kirjan tyyli on hyvin toteavaa. Takakannessa se mainostaa olevansa "hevinkuunteluromaani ilman jälkiviisautta", mikä on mainio kuvaus. Kirjan suurin ongelma on kuitenkin se, ettei toteavuuden taakse ole jäänyt oikein mitään, paitsi erittäin tarkka ajankuva.

Kirjassa ei ole juonta, mikä ei toki ole minulle mikään hyvän kirjan edellytys, mutta kun ensimmäisten kouluvuosien tarkan kuvailun jälkeen ei käteen jää muuta kuin ajatus siitä, että muutamaa vuotta myöhemmin ala-asteen itse aloittaneena voi todeta havaintojen olevan tarkkoja, miettii miksei tämä ole vahvemmin muistelmallinen teos.

Luultavasti siksi, etteivät kaikki tapahtumat ole Liimatalle itselleen sattuneita, tai että muut henkilöt ovat yhdistelmiä monista ihmisistä eikä totuuteen pyrkiminen ollut tärkein päämäärä. Romaanimuoto lienee tällöin hedelmällisempi, mutta itselle askeettisen dokumentaarinen linja ei kyllä tippunut.

Kuten todettua, ajankuvana ja yksityiskohdissa Jeppis on parhaimmillaan. Alemman keskiluokan lapsena itsekin kasvanut voin samaistua melkein kaikkeen Tommin elämässä. Mitään hienoa ja kallista ei edes viitsi pyytää, mutta onneksi on hienoja halvempiakin juttuja. Tai joululahjarahaa. Ja tyhjiä C-kasetteja joille kopioida musaa. Tommin ja ystäviensä intohimon kohde tosin on KISS, melko lailla puoliksi ulkomusiikillisista ja puoliksi musiikillisista syistä. Minulle Metallica ja 1990-luvulle tultaessa kaikki synkempi toimi paremmin. KISS oli sellaista pelleilyä.

Muutamassa kohdassa kirjailija rohkenee laittaa lapsen mieleen suurempiakin ajatuksia, kuten neljännellä luokalla kun Tommi huomaa olevansa aiempaa vakavampi. Lähestyvä teini-ikä heijastuu käytökseen, ja lapsi itsereflektoi niillä työkaluilla joita hänellä on. Mutta muuten kirja etenee kronologisesti kuukausi kerrallaan läpi niitä samoja leikkejä kavereiden kanssa ja hetkiä koululuokassa.

Tavallaan diggailemattomuuteni yllätti, sillä olen aina ajatellut pitäväni vähäeleisestä kerronnasta. Tajusin kuitenkin, että tämän tarinan tasot ovat joko niin yhteiskunnallisia ("tämä oli maailma 1980-luvulla, miltä se näyttää 2010-lukuun verrattuna?") että tulen pohtineeksi niitä oman elämäni kautta, tai sitten tasoja ei yksinkertaisesti ole – eli mainittu dokumentaarinen ote.

Näistä syistä en ihan heti ole Jeppis 2:n tarttumassa. Mutta jälleen: Varsinkin 1980-luvulla kasvaneille varmasti herkullinen katsaus omaan lapsuuteen. Ehkä Jeppis 2:n oletettavasti teini-ikäisessä maailmassa päästään vähän syvempien aiheiden äärelle, elämäkerroissa varhaislapsuus on melkein poikkeuksetta se tylsin osuus, ja tässä oli kyse vain siitä.



Posted in , , , | Leave a comment

Matkakokemuksia Kap Verdestä

Cabo Verde, Cape Verde, Cap Verde, mikä onkaan.

Pimeys kävi sietämättömäksi, tilit tyhjennettiin ja lopputuloksena oli varsin spontaani äkkilähtö Salin saarelle Kap Verden saarivaltioon.

Täytyy sanoa, etten tätä ennen edes kovin tarkasti tiennyt missä Kap Verde on, saati että se on oma valtionsa, mutta lämpötilaennuste ja kuvat saivat vakuutettua. No, karttaihmisenä oli pakko tsekata: Kap Verde on kahdeksan saaren ryhmä vajaat pari tuhatta kilometriä Kanarian Saarilta etelään, päiväntasaajan pohjoispuolella.



Salin saari on valtion turistirysä, koska sen rannat ovat laajoja ja hienon hienosta hiekasta koostuvia. Lisäksi saarella on otollisia aaltoja surffaamiseen ja tuulia "leijalautailuun" (kite boarding, mitä lie suomeksi virallisesti).

Me varasimme äkkilähdön Apollomatkojen kautta. Heidän koneensa pysähtyy Tukholmassa hakemassa matkustajia, mikä tarkoitti menomatkalla ärsyttävää koneesta nousua. Paluumatkan yölennolla ei onneksi tarvinnut nousta koneesta.

Matkatoimisto käyttää oman Novair-yhtiönsä uutta konetta. Varustus koneessa on todella karu: Ei mitään videonäyttöjä, viihdekeskuksia tai edes yleistä näyttöä josta näkisi missä kohden matka ollaan. Kapteeni mumisi välillä ruotsiksi ja joskus englanniksi jotain. Ilmeisesti iPadien ja läppärien valtakaudella omia näyttöjä ei enää pidetä niin tärkeinä, mutta melkein seitsemän tunnin lennolle olisin kyllä itse toivonut jotain muutakin virikettä kuin sinänsä varman kirjan tai kännykkäpelit. Onneksi läppärille ja mobiililaitteille oli latauspistokkeet. Palvelu oli muuten rivakkaa ja hyvää. Ruotsalaisia oli koneessa paljon enemmän kuin suomalaisia, joten ördäystäkään ei esiintynyt.

Asuimme vastavalmistuneessa Hiltonissa, joka on komealla paikalla, kaunis ja toimiva hotelli. Joka paikassa näkyy uusien hotellien rakennustöitä, ja henkilökunnasta tulikin vähän sellainen fiilis, ettei saarella ole turismin kasvaviin tarpeisiin vaadittavaa määrää ihmisiä. Henkilökunta hotellilla oli nimittäin todella ystävällistä, mutta tuntui että osalla heistä ollut juuri kokemusta hotellialan töistä, tai ainakaan väitetysti viiden tähden hotellissa työskentelystä.

Uima-allas oli jääkylmä, mikä oli erityisesti tyttärelleni iso pettymys - hänen lomansa kun koostuu lähinnä polskimisesta. Meri oli mukavan lämmin, mutta valitettavasti rannan aallot olivat joka päivä niin isot, ettei hän sinnekään päässyt uimaan kuin minusta kiinni pitäen ja aaltojen läpi sukeltaen.


Sääpalveluiden mukaan Kap Verden keskilämpötila joulukuussa on 26 astetta. Meille sattui huono tsägä, sillä melkein koko viikon oli puolipilvistä, tuulista, ja 22-25 välissä lämmintä. Tavallaan siis Suomen kesää ajatellen erittäin lämmintä, mutta ei niin lämmintä kuin rantalomalta toivoo, varsinkin kun ollaan totuttu Kaakkois-Aasian helteisiin. Ei siis missään nimessä LÄMPÖÄ etsivän matkailijan kohde joulukuussa.

Hiltonin aamiainen oli loistava. Jos olisimme asuneet all inclusive -hotellissa, olisi loma ehkä ollut vielä rentouttavampi, sillä ruoka Santa Marian turistikaupungin rafloissa oli sellaista keskinkertaista turremuonaa - pitsaa, pastaa ja pihviä. Tonnikalapihvit olivat erittäin hyviä ja kohtuuhintaisia, sillä paikalliset kalastajat myivät niitä satamalaiturilta käsin joka päivä. Muuten ruoka tuntui kalliilta melkein joka paikassa; 10 euron pitsoja muovituoleilta hiekkakentän laidalla, Pizzaonlinen kautta Hauler Pizzeria tuo minulle koska tahansa 9 eurolla loistavan pitsan. Toki matkaajilla nyt tuollaiseen on varaa, mutta hinta ja laatu eivät kohdanneet. Siksi, jos vielä Kap Verdeen lähden, suosin keskiluokkaisen turren lempiasiaa, eli all inclusivea.  

Sää ei siis suosinut, ja allas oli kylmä, ja ruoka vähän tympeää. Hyvää Kap Verdessä oli ranta ja maisemat. Aavikkoinen pieni saari, jolla on kirjaimellisesti silmänkantamattomiin jatkuvat hiekkarannat. Perheen naiset kävivät ratsastamassa suolajärvellä (tätä edelsi maaninen googlaus hevosten oloista eri talleissa, valittiin ainoa "sertifioitu"), ja näkivät lisää rantahiekkaa. Minä kävin hölkkäämässä saaren keskellä, oikaisinpa muutamassa kohdin aavikon läpi (hieno kokemus, vaikka kuvittelinkin näkeväni matelijoita kaikkialla). Viileämmän kelin hyvä puoli oli se, että pystyi käymään juoksemassa sen pahemmin läkähtymättä, varsinkin myöhemmin iltapäivällä.



Hyvää oli myös se, että ihmiset eivät ainakaan näyttäneet suorastaan vihaavan kulkukoiria. Niille annettiin ruokaa, eikä vammautuneita koiria juuri näkynyt. Toki tuntui myös, että monet rantakadun helppoheikit (heistä myöhemmin lisää) olivat "ottaneet" koiran vain saadakseen turistien huomion, mutta osa heistä oli myös ansainnut koiriensa kiintymyksen - osan koirat selvästi pelkäsivät "isäntiään". Toki myös ihan aidosti kotona pidettyjä omia koiria oli, muun muassa kaikki söpöysennätykset rikkonut kuuden mäyräkoiran porukka isäntineen.



Rantakadun rihkamamiehet olivatkin sitten loman paskinta antia. Kyllästyin noin kahdessa sekunnissa "nice family, take a free necklace" -juoneen, jossa yritetään tarjota ilmaista lahjaa josta sitten pyydetään rahaa jos ei osta mitään muuta. Kauppiailla ei lisäksi ole oikein mitään järkevää myytävää, samoja muovi- ja puukoruja kuin kaikkialla maailman rantakohteissa. Joku on keksinyt, että Kap Verden slogan on "No Stress", mikä on tietysti portugalinkieliselle maalle tosi luontainen slogan. Tällä lauseella varustettua kaikkea ilmeisesti Senegalista tulleet myyntimiehet sitten tyrkyttävät.

Ikävimmän vihvahteen lomaan toi se, kun puolisoni ainoan kerran käveli rantakatua puolen kilometrin matkan satamalaiturille yksin. Rantavahdit ja kaikki myyjät vislasivat ja huutelivat mauttomia, ja pari sankaria jopa yritti lääppiä. Tämä viimeistään sinetöi sen, ettemme ole perheen kanssa ihan lähivuosina tai -kymmeninä palaamassa. Naisten ahdistelijoille suoraan sentteriä, äänestämme euroillamme.

No, tästä huolimatta loma täytti tarkoituksensa. Lepäsin, olin valossa, tunsin rentoutuneeni, ja ihmisten (muiden paitsi rannan helppoheikkien) ystävällisyys piristi. Infrastruktuuri maassa on myös hyvässä kunnossa, netti ehkä jopa hiukan liian nopea (minun piti tehdä töitä, joten hyvä, mutta muuten lomalla on helpompi olla ilman nettiä jos sitä ei ole), kadut siistejä ja hyväkuntoisia (jos ei oteta lukuun outoa halua käyttää mukulakiviä) ja katuvaloja riittävästi.

Hyväksi todettuja ravintoloita löytyi muutama, kaikki Santa Marian keskustassa: Palm Beach oli palvelultaan ripeä (yleisesti ottaen palvelu kaikkialla hidasta) ja ruoaltaan maukas italialaistyylinen rantarafla, nimensä mukaisesta hiekalla ja palmujen katveessa. Crazy Food oli nimeltään hullu, ulkonäöltään viehättävän ränsistynyt, mutta palvelu oli hyvää ja ruoka lähinnä fine diningiä (loistava tonnikalapihviannos!). Pirata-yökerhon viereisessä rakennuksessa oli italialaisperheen pitämä italialainen rafla, josta sai todella hyvää pastaa.



Posted in , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...