Levyarvio: Vesta - Lohtulauseita

Hei, tämä on ensimmäinen kirjoittamani levyarvio yli kolmeen vuoteen! Hieno tunne. Blogi on muutenkin ollut vähän tauolla, koska vaihdoin työpaikkaa ja on kauheasti hässäkkää, lisäksi minulla on yksi isompi kirjoitusprojekti ja kahden paksun kirjan lukeminen kesken.



Seli seli, mutta onpa mukavaa päästä levyarvioputkeen takaisin. Nyt naatitaan.

Päätin valita comeback-arviolevykseni Vestan Lohtulauseita-debyn, joka lienee liittoittelematta tämän vuoden odotetuin kotimaisen artistin debyyttilevy.

Vesta tuli itselleni tutuksi 2015-vuoden Anteeksi-singlellä, joka herätti huomion kotimaisen biisimassan keskellä. Ensin se oli persoonallinen ääni, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Vielä1 oli jo biisinäkin onnistunut tasapainottelu indie-uskottavuuden ja pop-tarttuvuuden välillä. Tätä kapoista huippua pitkin Vesta on sittemmin kulkenut, tehden kuitenkin tällä debyytillään aavistuksen verran korjausliikettä indie-uskottavuuden puolelle.

"Indie-uskottavuus" on tosin vähän tyhmä termi kuvaamaan Lohtulauseita-levyä. Se kuulostaa vahvatahtoisen artistin levyltä. Artistin, joka tietää mitä on tekemässä. Joskus tämä johtaa "indie-uskottavuuteen", eli siihen, ettei jokaista biisiä ole optimoitu radio- tai Spotify-soittoa ajatellen. Mutta jos vastakohtana olisi ollut Ota varovasti:n tai Sun kadun (miten nämä taipuu???) kaltaisten "poppia jota kuunnellaan Kalliossakin" -biisien julkaiseminen single-pohjalta, olisi lopputuloksena voinut olla vesittynyt kompromissi Vestan oman vision ja levy-yhtiön toiveiden välillä.

Sitä paitsi levyn saavuttama kiinnostus myös ns. suuremman yleisön joukossa osoittaa, että Vestan nimenomaan kannatti julkaista albumi, eikä jatkaa sinkuttelua. Albumimitassa hän sai mahdollisuuden julkaista Turvallista sotaa tai Vestallica -tyyppisiä singlemuodosta vapaita biisejä, jotka kuitenkin toimivat upeasti jos ollaan keskellä albumia. Ensin mainitun puheintro lipsahtaisi niin helposti korniksi, että minulle tulee edelleen kylmiä väreitä kun näin ei käykään.

Lopputulos on toivottavasti pitkän ja mielenkiintoisen uran tyylipuhdas avaus, joka ei jää pelkästään Helsingin Sanomien Kulttuurisivujen tärpiksi (Kanerva, Antti Pouta ja M, mä mietin teitä nyt).

Koska olen urbaani nuori kuluttaja, olen lähinnä kuunnellut tätä levyä vinyyliltä. Vaikka hiteimmät Sun katu ja Ota varovasti ovat A-puolella, huomaan odottavani eniten b-puolen herkistelyjä. Turvallista sotaa tuli jo mainittua, mutta Ei tunteilla on myös hieno, aavistuksen trip hoppinen kaipuubiisi. Lohtulauseita-sanoitus paljastaa ikäänsä paljon vanhemman sielun, jonka näkemys tekee vaikutuksen. "Biisi on poikkeuksetta aina kuulijan oma, kun jokainen kuulee sen mistä tietää parhaiten." Hienosti sanottu!

Ehkä palasin levyarviopolulle vähän liian helpon vastuksen kanssa. On helppoa ja ihanaa kirjoittaa tällaisesta valtavasti ennakkoon hypetetystä levystä, joka tulee ja lunastaa odotukset. Ei tarjoa paitsi älyllistä tyydystystä siitä, että artisti on tehnyt oikeita ja toimivia valintoja, vaan antaa myös sydämelle ravintoa lohduttavilla lauseillaan. Vuoden levyjä, varmasti. Kiitos Vesta.




Posted in , , | Leave a comment

Arvostelu: Netflixin Altered Carbon (Muuntohiili)

**EI SPOILEREITA**

On ollut hiljaista täällä blogissa. Kiirusta pitää ja iltaisin on tullut kirjoiteltua muita juttuja. Joka tapauksessa, televisiota on silti tullut katsottua, tosin lähinnä suoratoistopuolta. Monta sarjaa on mennyt sellaisissa kädenlämpimissä, tai korkeintaan hieman innostuneissa tunnelmissa. Sillan neloskaudesta voisin sanoa sen verran, että se rikosjuoni ei oikein jaksanut innostaa, mutta Sagan tarinan loppuunkuljetus oli toteutettu hienosti ja hyvällä maulla. Suht ehjä neljän kauden draaman kaari, vaikka kahdella viimeisellä kaudella sitä suuremmin lähdettiin kehittämään.



Tämä kirjoitus käsittelee nyt kuitenkin Altered Carbon -nimistä TV-sarjaa, jonka Netflix on maksanut omasta pussistaan, ja joka pullahti pihalle tuossa kuukausi sitten. Sarja perustuu Richard K. Morganin samannimiseen romaaniin, jota en häpeäkseni ole lukenut, vaikka nimen olenkin kuullut ennen TV-sarjan ilmaantumista. Sarjan faneille minulla on sikäli hyviä uutisia, että Morgan kirjoitti romaaniin kaksi jatko-osaa.

Sarja kertoo Takeshi Kovacs -nimisestä entistä YK:n erikoisjoukkojen sotilaasta, jonka keho on tapettu rangaistuksena kapinallisuudesta, herätetty 250 vuoden jälkeen ja laitettu uuteen kehoon (eli "sukkaan", tai englanniksi "sleeve":n). Herätyksestä ja uudesta kehosta vastaa maapallon yläluokkaan (kirjaimellisesti, rikkaat asuvat kilometrejä korkeiden talojen yläkerroksissa pilvien päällä) kuuluva mies, joka haluaa, että Takeshi Kovacs ratkaisee hänen murhansa. Rikkailla on "sukkia" riittämiin, ja mielen sisältävästä metallidisketistäkin otetaan varmuuskopio muutaman tunnin välein, joten kuolema ei ollut kovin pitkäkestoinen. Silti Takeshin pitää selvittää murha.

Koska tämän kirjoituksen tarkoituksena on suositella ko. sarjaa, en mene juoneen sen syvemmälle. Sarja on viehättävällä tavalla cyberpunk-henkinen. Ei siis sellainen ylitehty William Gibsonin Neuromancer-kopio, vaan enemmänkin Strange Days -elokuva siirrettynä tulevaisuuteen. Tietoverkot ja ihmisyyden olemus ovat kuitenkin sarjan ytimessä.

Vaikka sarja on toisaalta melko toimintavetoinen, se onnistuu myös pohtimaan ja kommentoimaan. Takeshi Kovacs taistelee todellisuudessa ja virtuaalitodellisuudessa, veri lentää ja raajojakin irtoaa, mutta sarja keskustelee myös valta-asemasta, uskonnosta, ihmismielestä ja teknologian ja inhimillisyyden rajapinnasta. Erityisesti sarja keskustelee siitä, mitä kuolemattomuus on, mitä erittäin vanhaksi eläminen tekee ihmismielelle. Tähän puoleen myös liittyy sarjan rumin, naisiin kohdistuva väkivalta. Mielestäni se alleviivaa pointtia, mutta ymmärrän muutkin tulkinnat.

Scifi-aste on kuitenkin melko korkea, eli mistään porttihuumeesta scifin pariin ei ole kyse, tätä katsoessa pitää olla jonkin verran historiaa lajin parissa. Muuten vaarana on käsitteiden lentäminen yli hilseen, tai vähintäänkin realismin kaipuu.

Pääosaa esittää Joel Kinnaman, josta tuli House of Cardsin kahden edellisen kauden ja tämän sarjan myötä yksi suosikkinäyttelijöistäni. Jälkiä jättämättä -sarjassa mies oli loisti myös, niinkin hyvin, etten sen perusteella kuvitellut hänen voivan esittää kovin maskuliinista hahmoa, kunnes House of Cardsin republikaanipresidenttiehdokas marssi ruutuun. Altered Carbonissa Kinnamanin hahmo on yksiulotteisempi supersankari, mutta jotenkin Kinnamanin jokamieheys tuo hahmoon lämpöä. Puntilla hän on ainakin käynyt Jälkiä jättämättä -sarjan jälkeen paljon, sen verran REVITTY on yläkroppa nykyisin.

Mutta siis: Pidin tästä sarjasta erittäin paljon. Päätin jättää näin painavan puoltavan äänen, koska olen yllätyksekseni lukenut, miten monet ovat jättäneet sarjan kesken. Joidenkin mielestä liikaa väkivaltaa, joidenkin mielestä sitten varmaan liian scifi. Minusta tämä on onnistunut sekoitus toimintaa, juonta, scifi-elementtejä, ihmissuhteita ja huumoria – sillä ei tämä tosiaan NIIN hard core -scifiä ole, etteikö siellä panemaan päästäisi. Ja rakastutaan tietysti myös, ja kaivataan kauan sitten kuollutta rakasta.

Luulen ja toivon, että Netflix tekee sarjalle jatkoa.

Posted in , , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...