Lukuvinkki: Kalle Kinnunen (toim.) - Kone-Suomi

Tällainen tuli. Luin melkein heti, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa. Nyt korjaan tämän puutteen.

Kone-Suomi ei ole jatkoa Koneen Ruhtinaalle, eikä myöskään liity jokin aika sitten menehtyneeseen Niklas Herliniin (levätköön rauhassa, ymmärtääkseni hieno mies oli), tai Herlinin sukuun muutenkaan.



Tämän täysin tarpeettoman tarkennuksen kautta pääsemme kiinni kirjan aiheeseen, joka on konemusiikin historia Suomessa.

Kirja ei ole kuitenkaan perinteinen musahistoriikki, joka kronologisesti etenee haastattelujen kautta aamuhämäristä nykytilanteeseen, ja joko onnistuu tai ei onnistu kertomaan aiheestaan jotain olennaista. Kone-Suomi on kyllä kronologinen, mutta se on Kalle Kinnusen toimittama (häneltä taitaa olla myös eniten tekstejä mukana) kokoelma kirjoituksia suomalaisesta konemusiikista, ei mikään yhtenäisyyteen tai yhteen ääneen pyrkivä historiikki.

Tyylivalinta sopii minusta mainiosti aiheeseen, sillä konemusiikki on leimallisesti määritelmiä pakenevaa ja mieluusti kaiken määrittelyn ulkopuolelle pakenevaa kulttuuria. Skeneä maalaillaan eri näkökulmista, veteraaneja kunnioittaen ja popularisoinnin aallonharjalla ratsastaville naureskellen. Myös tekstien tyyli vaihtelee enemmän kirjan osaksi solahtavasta katsauksesta Imagen pääjuttuja muistuttaviin reportaaseihin. Mutta kuten todettua, tämä osoittautuu konemusiikin tapauksessa erittäin onnistuneeksi ratkaisuksi.

Teemoja etsiessä huomaa, että hyvin suuri osa konemusiikin historiasta Suomessa (tai ainakin tästä kirjasta) liittyy tapahtumiin. Klubeihin, festivaaleihin, irrallisiin DJ-keikkoihin. Niiden kautta syntyy konemusiikkikulttuurille tyypillistä yhtenäisyyttä ja toisaalta anonyymiyttä. DJ:t ovat kyllä arvostettuja tähtiä, mutta pääosassa on kunkin tapahtuman vuoksi paikalle tulleet ihmiset ja musiikki, mutta ei yksittäisinä biiseinä, vaan genreinä, tyyleinä ja nousujen ja suvantokohtien rytmittäjänä.

Itse en ole koskaan ollut sisällä konemusiikkiskenessä. Ainoat laittomat reivini kävin joskus 1990-luvun alussa kun tulimme Helsinkiin kadunvaltaustapahtumaan ystävien kanssa, ja lähdimme koko yöksi herttoniemeläiseen squash-halliin jatkobileisiin. Kofeiinitablettien ja energiajuomien voimalla ihmeteltiin meininkiä ja paikalla käyneitä julkkiksia.

Näytin varmasti maalaiselta. Mutta ei se mitään. Näyttäisin varmasti vieläkin, jos menisin Kaapelitehtaalle johonkin Unity of the Nations Sunsrise Sunset -bileisiin.

Pakko mainita erikseen artikkeli metsätrance-skenestä. Äärimmäisen sympaattinen ja mielenkiintoinen skene, ja hyin valaiseva katsaus aiheeseen. Sinänsä ko. kulttuuri eroaa kirjan tapahtumiin keskittyvästä luonteesta, sillä siinä myös musiikki näytteli melko isoa roolia, vaikka toisaalta koko skenen nimi tulee tapahtumien pitopaikasta eli metsästä.

Perttu Häkkisen Jaakko Parkkari -artikkeli taas oli perttuhäkkismäisyydessään viehättävä, eikä kyseistä artikkelia varmaan kukaan muu pystyisi kirjoittamaankaan, totta kai söpön gonzosti itseään mukaan tuoden. Viihdyin, ja muutenkin tärkeä tarina kerrottavaksi.

Parkkariin liittyen täytyy mainita, että Kupittaan Puiston Koneisto olivat upeita tapahtumia. Eikö niitä ollut kaksi? Olen jopa "esiintynyt" siellä, ystäväni Kimmon improvisaatiokokoonpanossa jossain hallissa. Olin unohtanut kyseisen episodin, mutta tämä kirja palautti sen mieleeni. Koska tämä on blogi, voin myös häpeilemättä nostaa nämä henkilökohtaiset muistoni kirjan arvion yhteyteen.

Voin suositella tätä kirjaa. Se on kulttuurihistoriallisesti tärkeä, eikä siitä nauttiakseen ole tarvinnut käydä Soodassa tai Kermassa.

On vielä erikseen mainittava, että Kindle-ihmiselle oli pitkästä aikaa hienoa lukea paperinen kirja, joka tosiaan käytti formaatin mahdollisuuksia hyödykseen. Taitto on kauttaaltaan todella tyylikästä, ja kirja esineenä näyttää täsmälleen aiheeltaan.

Koska haluan pistää hyvän kiertämään, järjestän KILPAILUN. Kommentoi alle, kenet kaksi julkkista näin Herttoniemen squash-hallin reiveissä 1990-luvun lopussa. Kaikkien vastanneiden kesken arvon sunnuntaina 26.11. Kone-Suomi kirjan, ja lähetän sen voittajalle.


Posted in , , , , | 3 Comments

Arvostelu: Stranger Things 2

Tulipa siis lokakuustakin musavisaton kuukausi blogissa. Surullista. Olen kirjoitellut muuta, ja töitä on ollut paljon, joten blogi on ollut kärsijöiden listalla, koska perheajasta ei tingitä, sen tietävät kaikki.



Televisiota olen kuitenkin ehtinyt katsoa - ja tässä viikonlopun yli jopa niin paljon, että saimme puolisoni kanssa tankattua Stranger Thingsin toisen tuotantokauden maaliin. Jaksoja on yhdeksän ja kesto siinä 45-50 minuutin huitteilla, joten mikään valtava maraton tuo ei ollut.

*Tämä arvio sisältää spoilereita*

Ensimmäisestäkin kaudesta pidin, vaikka arviossa näköjään moitinkin toisen kauden petaamista käsikirjoituksessa. Muutenkin en tuntunut olevan oikein varma miten hyvä se kahdeksan jakson rypistys sitten oli.

Hauska huomata, että mielikuvani olivat oikeita, sillä olen tässä kuluvan vuorokauden aikana hokenut kaikille jotka jaksavat kuunnella, että tämä toinen kausi oli parempi kuin edellinen.

Periaattessa vahvuudet ovat samoja – kasarileffojen lämmin ja sopivan vähän pelottava fantasiatorttu maustettuna rakkauden ja ystävyyden teemoilla – mutta jotenkin kaikki tuntuu toimivan hieman paremmin.

Minusta tärkein 1980-luvun Spielberg-leffoista kopioitu juttu on kuitenkin käsikirjoituksen tapa optimoida jokaisen kohtauksen jännittävyys, hyvä fiilis ja draamallinen vaikutus. Tavallaan ratkaisut ovat hölmöjä, mutta sen antaa katsojana myhäillen anteeksi, koska hölmöä ratkaisua seuranneet tapahtumat ovat niin MÄSSYJÄ.

Ehkä toisen kauden määritti minulle paremmaksi se, että orastavia ihmissuhteita kuvattiin enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Olen vannoutunut college-leffojen ystävä, ja nupullaan olevan rakkauden kömpelöitä ensiaskeleita on vastustamattoman mielenkiintoista seurata. ST 2:lle pitää antaa pisteitä myös siitä, että draamalliset ratkaisut rakkaussuhteissa eivät edelleenkään noudata niitä tutuimpia kaavoja: Kaunis ylisuorittajatyttö päätyi sittenkin yhteen sen ujon friikin kanssa, mutta ei vaikuta kovin tyytyväiseltä, koska tämän viehättävä friikkiys näyttäytyy heti suhteen harjoitteluvaiheessa sisäänpäinkääntyneeltä nuhjaamiselta.

Mitä jos analysoinkin Nancyn ja Jonathanin suhdetta? Tässä arviossa ei tule enää mitään muuta? Siis että rikas bemarikakara Steve Harrington onkin lämmin ja auttavainen unelmavävy, joka ei post-traumaattiselta stressiltään kyennyt avautumaan Nancylle, joka lähti saman tien road tripille Jonathanin ruosteisella Chevyllä (nyt joku tulee korjaamaan sen auton oikean merkin).

Mehukas, mehukas suhdekoukero. Ja oli ne lastenkin ihastukset toteutettu luontevasti.

Hienoa ihmissuhdekuvausta jatkettiin sekä El/Janen ja Hopperin että Hopperin ja Joyce Buyersin välillä. Kuin vaivihkaa Duffer Brothersit väistävätkin niiden Matrix-veljesten ansat, eli täydellisen ymmärtämättömyyden draamasta. Toki Matrixin juonikin meni ihan paskavelliksi ekan osan jälkeen, mutta se ei liity tähän.

Näitä suhdeasioita vasten ei olekaan ihme, ettei itse mörköjuonen tarvitse olla NIIN kova toimiakseen. Demogorgon-koirat ovat lopulta aika paskoja vihollisia, ja pääpahasta ei oikein ota selvää, vaikka Willin käyttö pahiksena olikin helvetin nerokas veto. El/Janen "siskon" sivujuoni oli minusta mielenkiintoinen, ja dramaturgisesti oli tärkeää Janelle annettava paikka palata näyttävästi.

Lempihahmoihini kuuluu myös paidaton panomies, joka polttaa röökiä ja kuuntelee Metallican Four Horsemenia samalla kun pistää hiuslakkaa fledaan. Sitten armeijakuri-faija tulee ja vetää turpaan, ja BOOM, hahmon tausta syvenee kuin sen pahiksen rakentama kuilu.

Tein siis tässä arvioni aikana sen huomion, että Duffer Brothersien vahvuus on erityisesti hienoissa hahmoissa ja hahmojen suhteissa, vaikka he osaavatkin pelata myös aikakausiviittauksilla ja sopivasti pelottavilla möröillä. Upsidedown worldin leijailevat tuhka-lumi-hiutaleet toimivat hienosti, muuten.

Pakko mainita vielä erikseen hauska kasaripastissius, kun lähtevien autojen on AINA pakko ruopia helvetisti kiitäessään kohti seuraavaa mestaa. Diggasin.

Eihän tämä tähän lopu, vielä on paikkoja palata leijuvien hiutaleiden maahan, eikä Janen kaikkia sisko-velipuolia ole vielä nähty. Luultavasti joku heistä osoittautuu vielä pahikseksi. Ja ne mainitut ihmissuhteetkin ovat vielä ihan "auki".

Nautin. Tänään puhuimme Facebookissa skaalasta, jossa toisessa päässä on viihteellisyys ja toisessa taiteellisuus. Stranger Things 2:n arvot ovat ehdottomasti viihteessä, loistava arvosana. Mutta kyllä siinä taiteellista kunnianhimoakin on, vaikkei sitä ESIMERKIKSI Twin Peaksin kolmoskauteen voi verrata ikinä missään.


Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...