Lukuvinkki: Jonathan Safran Foer - Here I Am

Nythän on niin, että Jonathan Safran Foerin esikoisromaani Everything Is Illuminated on yksi hienoimmista ikinä.



Toinen romaani Extremely Loud and Incredibly Close oli minusta kieleltään yhtä huikea, mutta ison aiheen (9/11-iskut) käsittely teki kirjasta lopulta aika jähmeän. Tuntui, että kirjailijalle oli tärkeämpää kirjoittaa montaa ihmistä koskettavasta aiheesta, kuin tehdä toimiva romaani. Vaikea tietenkin sanoa, kun en itse asunut USA:ssa tuolloin, mutta Don DeLillon Falling Man on minusta huomattavasti näkemyksellisempi sukellus tuohon valtavaan traumaan.

Pettymys, siis.

Sitä kasvissyöntikirjaa en ole lukenut, vaikka sitä on paljon kohuttu. Pitäisi varmaan. Vähemmän tulee luettua tietokirjoja.

Joka tapauksessa, Jonne piti pitkän tauon romaanikirjallisuudesta. Siksi paluu oli heti tsekattava.

Ensimmäinen fiilis oli, että kyllä minä viihdyin. Foerin kieli on niin uskomattoman fiksua ja vivahteikasta, amerikkalais-juutalaisuuden läpikyllästämästä maailmasta huolimatta pääsen itsekin heti hahmojen kyytiin, viimeistään kun puhuvat siitä, miten Nirvanan All Apologiesin sanoitus menee.

Kirja lähtee hienosti käyntiin, oikeastaan aika elokuvallisesti. Alkujakso maalaa kuvan: Luovalla alalla työskentelevä pari on eron partaalla, mutta omien ongelmiensa kanssa painivat lapset pitävät heidät toistaiseksi yhdessä. Sitten löytyy kännykkä, jota perheen mies käyttää sekstiviestien lähettelyyn.

So much sublimation: domestic closeness had become intimate distance, intimate distance had become shame, shame had become resignation, resignation had become fear, fear had become resentment, resentment had become self-protection.

Tällä polulla mennään pitkään. Lasten ongelmat kasvavat myös. Vanhin poika Sam tuskailee virtuaalimaailman ystäviensä kanssa bar mitzvahista ja orastavista seurustelusuhteistaan, ja nuoremmat veljet yrittävät ymmärtää mitä vanhemmille tapahtuu.

Olin jo sitä mieltä, että tässä on yksi uusista suosikkikirjoistani. Mutta sitten tietyt asiat alkavat häiritä. Suurimpana näistä Foerin tarve yrittää tehdä kaikesta MERKITYKSELLISTÄ. Jokainen haalistuvan ihmissuhteen raunioilla sanottu sana käännetään vertauskuvaksi, joka vieläpä alleviivataan suht selkeästi. Foerin puolustukseksi sanottava tietysti se, että vertauskuvat ovat todella nokkelia.

“My ethos is ‘Find light in the beautiful sea, I choose to be happy.’” “That’s a great ethos, Max.” “It’s a line from a Rihanna song.” “Well, Rihanna is wise.” “She didn’t write the song.” “Whoever wrote it.” “Sia.” “So Sia’s wise.” “And I was just kidding.” “Right.”
No, sitten juoneen liitetään Israel. Olen aiemminkin pohtinut, miksi neuroottisten newyorkilaisjuutalaisten miesten kirjoittamat kirjat toimivat minulle niin hyvin. En edelleenkään tiedä vastausta, mutta Here I Amin temaattinen laajennus ei-Israelissa-asuvien juutalaisten Israel-suhteeseen menee jokseenkin ohi. Toki TAJUAN, että se on osa kirjan laajempaa teemaa, mutta silti se pääsi pilaamaan kokemusta.

Lopulta kuitenkin hyppään jälleen kyytiin. Jacob, perheen isä, kohtaa erossa ongelmansa brutaalilla tavalla. Vanhempien ja kulttuurin odotuksien armoilla oleminen on raskasta, mutta ihmissuhde ilman että paljastaa itsestään mitään on vielä raskaampaa.

Jos tätä nyt vielä lukee joku, joka ei ole kirjaa lukenut, en halua spoilata loppua, mutta loppujakso Jacobin ja perheen koiran Argusin välillä sai minut itkemään. Johtui suurelta osin koirasta, mutta silti.

Eli siis: Jonathan Safran Foer on törkeän taitava kirjoittaja, jonka romaanit edustavat monia asioita joista pidän, mutta tämäkään ei lopulta ylittänyt Everything Is Illuminatedin yllättävyyttä, originellia luonnetta, huumoria ja tunnetta, VAIKKA nelikymppisen parin erosta saikin henkisiä työkaluja omaankin elämään.

Suosittelen, mutten palvo.

Onhan tämä kieli nyt aika hulppeata, myöntänette:

Maybe he knew. Maybe he was somehow aware, a teenager laughing and crying on that pavement, that he would never again feel anything like it. Maybe he saw, from the peak of that mountaintop, the great flatness before him.
Tai:

Argus’s eyes rose to meet Jacob’s. There was no acceptance to be found in them. No forgiveness. There was no knowledge that all that had happened was all that would happen. As it had to be, and as it should be. Their relationship was defined not by what they could share, but what they couldn’t. Between any two beings there is a unique, uncrossable distance, an unenterable sanctuary. Sometimes it takes the shape of aloneness. Sometimes it takes the shape of love.


Posted in , , , | Leave a comment

Twin Peaks - The Return

Huh huh. Huh huh. Huh huh. Huh huh.

Kaksi vuorokautta sitten sain vihdoin katsottua Twin Peaks - The Returnin, eli Twin Peaksin kolmannen kauden loppuun. Tämä kirjoitus sisältää spoilereita, eli katso ihmeessä kausi loppuun ennen kuin luet. 




Ryhdyin tietysti katsomaan sarjaa heti kun jaksoja alkoi tipahdella HBO Nordiciin. Tajusin näin jälkikäteen, että suhtauduin koko projektiin liian kevytmielisesti. Ei sillä, Twin Peaksia VOI katsella aivan kuten mitä tahansa tv-sarjaa, ja lopussa harmitella ettei kaikkea selitettykään, mutta todeta silti viihtyneensä.

Mutta nyt kun olen katsellut näitä alkupään jaksoja uudestaan, tajuan että minun olisi pitänyt katsoa 1. ja 2. kausi ennen kolmosen aloittamista, ja räplätä vähemmän Twitteriä 3. kauden alkupään jaksojen hitaissa kohdissa. Ajattelin itse asiassa kahdeksannen jakson ydinräjähdykseen zoomatessa, että näinköhän tässä ollaan tehty vähän liiankin rohkeaa televisiota, vaikka samalla ihailin tekijöiden rohkeutta luoda jotain näin vasemman laidan kamaa, varsinkin suhteutettuna valtavaan ennakkohypeen ja ehkä -paineeseen.

David Lynch ja Mark Frost ovat totisesti tehneet valtavan duunin tämän kolmoskauden kanssa. Lynchin työt ovat internetin puhkianalysoimia, mutta tämä Twin Peaksin kolmoskausi saattaa olla hänen fanikarkkisin työnsä tähän mennessä. Mutta kuten jo sanoin, Redditin TP-lankojen opiskelu ei ole mitenkään pakollista tästä sarjasta nauttiakseen. Jo pelkästään käsittämättömät VHS-tyyliset efektit ja sinnikkyys odottaa Laura Palmerin 2. kaudella lupaamat 25 vuotta ennen tätä kolmoskautta ansaitsisivat mitalit. Siis että todistettavasti tekijöillä on ollut jo kauan sitten ainakin haave siitä, että sarja joskus jatkuu, mutta ovat sitten päättäneet odottaa 25 vuotta.

Tämä odotus myös mahdollistaa sen, että Twin Peaksin asukkaiden elämää päästään katsomaan paljon syvällisemmällä tavalla kuin tv-draamassa tavallisesti. Bobby on tehnyt parannuksen ja ryhtynyt poliisiksi, herkkä James taas jämähtänyt varastoduuniin, istumaan samaan baariin kuin aina ennenkin. Nadine ja Ed Hurley ovat edelleenkin jumissa avioliitossaan – ja varsinkin Ed, joka istuu huoltoasemallaan sulkemisajan jälkeen soppaa syöden.

Melankolisia ihmiskohtaloita, mutta myös päätöksiä tarinoihin. Surullisinta on silti loppuratkaisu, jossa Cooper kuvittelee, että muuttamalla historiaa, hän voi tehdä tulevaisuudesta paremman. Vituiksi menee, sano.

Tämä kirjoitus ei tule sisältämään mitään kattavia teorioita tai "huomasitko näitä" -täkyjä, sillä sadat ihmiset ovat etsineet näitä paremmin ja tarkemmin kuin minä. Halusin vain ilmaista palvontani ja ällistykseni siitä, millaisen vaikutuksen tämä sarja lopulta teki.

Mainitsemani alkupuolen vaikeilu ja hitaallakäynti tuntuu nyt suunnitellulta, niin kuin kaikki muukin. Joka jaksossa kuitenkin päästiin eteenpäin, tai ainakin istutettiin myöhemmin lunastettavia kohtauksia. Lynch ja Frost tuntuvat tuntevan tämän ajan. Kauas menneisiin jaksoihin istutettu vinkki on YouTuben ja jaksavien fanien ansiosta kohta kaikkien saatavilla, ja jos knoppi jää huomaamatta, ei sekään haittaa mitään, sarjasta voi silti nauttia tv-viihteenä.

Eksyn jatkuvasti sivupoluille. PÄÄPOINTTINI on se, että kuluneet kaksi vuorokautta olen viettänyt jonkinlaisessa Twin Peaks -höyryssä (kenties Richard Jeffries -teekattilan höyryssä). Mikään tv-sarja - tai edes elokuva - tätä ennen ei ole jättänyt näin kokonaisvaltaisen hämmentynyttä oloa. Tunnen itseni pieneksi, toisaalta pelkään viedä koiria pimeällä ulos, toisaalta valvon iltaisin miettien, onnistuiko agentti Cooper pelastamaan Lauran vai ei. Jäikö "Judy" vangiksi Palmerien vanhaan taloon, vai tuhosiko Firemanin Briteistä tilaama hanskamies hänet samalla kuin BOBin?

Nyt kun olen katsellut kautta uudestaan (vasta pari jaksoa), olen tajunnut, että tämä on varmasti ainoita tv-sarjoja jotka paranevat toisella katselulla. INHOAN uudelleenkatsella mitään, paitsi Seinfeldiä. Mutta TP on suunniteltu kerrokselliseksi, koska sarja sisältää viittauksia edes takaisin jaksosta toiseen. Sitä paitsi kun juonelliset yllätykset ovat tiedossa, voi toisella katsomiskerralla keskittyä bongaamaan yksityiskohtia.

Pahin Lynchin jujutuksista on tietysti aina ollut, että hänen työnsä on täynnä vihjeitä, joista osa selitetään - OSA. Se saa monet ajattelemaan, että joku kaiken kattava salaisuus paljastuu tarpeeksi uutteralla tutkimustyöllä, mutta itse nautin siitä ajatuksesta – tiedosta – että kaikkea ei tarvitse selittää. Itse asiassa Redditin suositun teorian mukaan "negative forcen" eli Judyn alkuperäinen nimi "jao dei" –  kuten Lynch itse Gordon Colen hahmossa sanoo –  viittaisi kiinan kielen selittämistä tarkoittavaan sanaan. Ja selittäminen on siis ilmeisesti Lynchille se vihoviimeinen saatana, pahin negatiivinen voima. Pakko rakastaa.

Kaudessa oli myös paljon inhimillistä, noiden mainittujen 25 vuoden jälkeen aukeavien kohtaloiden lisäksi. Dougie/Cooper ei oikein saanut hommaa toimimaan uudelleensyntymisensä jälkeen, mutta vaimolta, työnantajalta ja gangstereilta riitti rakkautta. Myös Twin Peaksin päässä nähtiin paljon rakkautta ja huolenpitoa, eikä vähempiosaista jätetty pulaan. Kenties jonkinlainen huomaamaton viesti tekijöiltä kylmään nykyaikaan.

Lempikohtauksiani sarjasta ovat ehkä 15. jaksossa Audreyn ja hänen lyhytkätisen miehensä Charlien välillä käydyt neuvottelut siitä, lähdetäänkö katsomaan Billyä Roadhouseen. Tästäkin on olemassa teoria, että Billy olisi Cooper, mikä selittäisi Audreyn kiinnostuksen häntä kohtaan, mutta toisaalta se ei selitä tuntemattomien naisten Roadhousessa kertomaa juttua siitä, että Billy pakeni jonnekin naama veressä. Joka tapauksessa uniteemaan palataksemme Audreyn ja miehensä jaagaus muistuttaa unen logiikkaa. Mitään ei tapahdu vaikka kuinka yrittäisit, eikä logiikalla ole muutenkaan sijaa väittelyssä. Ja kuinka ollakaan, Audrey "herää" lopulta valkoisesta huoneesta, joka saattaisi olla mielisairaala Twin Peaksin lähellä – hänen henkihahmonsa siis black lodgessa, ja väittely lyhytkätisen miehen kanssa unta. Ehkä.

Eksyin taas aiheesta. Halusin vielä puhua siitä omituisesta olosta jonka tämä jätti. Sarjan ideana on erilaisten todellisuuksien, ulottuvuuksien ja tietoisuuksien olemassaolo, kuten Lynchin tuotannossa muutenkin. Sarjassa vieraillaan monissa erilaisissa ulottuvuuksissa, ja lopulta niin paljon, että lauantaiyönä mietin, että mikä niistä tämä meidän todellisuutemme on? But who is the dreamer, kuten Monica Bellucci kysyy Gordon Colelta unessa.

Kun Cooper/Richard ja Laura/Carrie lähtevät matkalle kohti Palmerien taloa, kaikkialla vilisee meidän maailmastamme tuttuja kaupunkeja ja brändien nimiä, ikään kuin alleviivauksena, että joku raja on ylitetty. Ja kuinka ollakaan, Palmerien talossa asuukin nainen, joka ihan oikeasti tässä meidän todellisuudessamme asuu tuossa talossa - tosin heidän mainitsemansa aiempien asukkaiden sukunimet on toisella kaudella mainittu Twin Peaksin henkimaailman asukkaiksi. Ja sitten Sarah Palmer huutaa "Laura", Laura tajuaa, ja talosta poksahtavat sähköt.

TAAS kun kirjoitan nämä sanat, kylmät väreet kulkevat käsissäni. Kaiken teknisen hienouden, oivaltavien kuvien, huikean näyttelijäntyön ja oivallis-mystisen juonen päälle sarja tekee vielä tämän tempun – se jotenkin muuttuu itseään suuremmaksi ja astuu ruudusta minunkin elämääni. Tämä saattaa tosin johtua siitäkin, että olen viestitellyt ystäväni Samulin kanssa sarjan käänteistä kuluneet kaksi vuorokautta.

Pelko on hyvin vahva tunne. Eri kuin säikäytys, jota useimmat kauhuelokuvat tarjoilevat. Ehkä minua pelottaa se, etten ole ihan varma miten pahalle kävi. Jäikö Judy nyt vangiksi tähän meidän todellisuuteemme, vai sinne Twin Peaksiin, Palmerien taloon?

PS, jos teoriat kiinnostavat, lue vaikka tämä, ja tutustu tähän YouTube-kanavaan. Näin aluksi.

Posted in , , , | Leave a comment
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...